Miten hillitsette oman kiukkunne??

eli jos lapsi kaataa maitolasin (on sitä ennen temppuillut koko päivän) ja pinna alkaa palaa, niin mietin että mitäpä yksi maitolasi on verrattuna siihen että minulla olisi teini-ikäinen narkkarilapsi, tai mitäpä yksi maitolasi haittaa verrattuna Irakin sotaan yms. Tepsii muutenkin, omat murheet ja hermostumiset kaikkoaa ja muuttuu naurettavaksi kun ajattelee mikä on pahinta mitä tästä voi seurata ja sitten vielä liioittelee sitä

mitä hyötyä suuttumisesta on. Mietin, edistääkö se jotain, vai pahentaako se tilannetta. Ja tämän mukaan päätän kiukkuanko vai en.

Hammaslääkäri sanoi viimeksi, että narskuttelen hampaitani öisin, en kehdannut sanoa, että päivällä minä sitä teen. Viime aikoina on tarvinnut eron takia lasten aikana purra hammasta ettei ihan kaikki ole tullut ulos. Ei kaikkein paras tapa.

että vieressä olisi joku, jonka silmissä haluan näyttää hyvältä äidiltä. Kuten vaikka oma äitini tai anoppini, joka kuvitelee minun olevan paljon parempi äiti kuin olenkaan, sellainen joka ei ikinä menetä hermojaan. Kuvittelen myös että naapurit kuulevat kaiken ja halveksivat minua, jos huudan kuin riivattu.



Ja sitten jos tekee mieli tukistaa tms. fyysistä kuritusta (jota en periaatteen vuoksi hyväksy) ajattelen hammasta purren että haluan todistaa vanhempieni olleen väärässä (koska tukistivat minua) ja olla parempi vanhempi omille lapsilleni kuin he.



Vähän pienisieluisia syitä kyllä kaikki, eikö vain? Hupsua, mutta olen usein lapsilleni parempi äiti kuin sisimmässäni olenkaan näköjään ihan pelkästä turhamaisuudesta.

kymmeneen ;) Tarvittaessa pitempäänkin... Sillä yleensä saan hillittyä pahimman tunnekuohun ;)

fyysisesti osaan kontrolloida itaseni. Vaikka joskus pimahtaakin niin että näen mielessäni kuinka käsi läsähtää lapsen poskelle tai vastaavaa mut vielä en todellakaan ole sortunut.



Poistun tilanteesta tai työnnän lapsen omaan huoneenseensa rauhoittumaan.

Oikeesti, jos haluaa hillitä itsensä pitää pohtia etukäteen mitä voi tapahtua, miten voi reagoida ja miten kannattais jne. Se itsensä hillitseminen on taito, ja sen voi oppia.



Mua auttaa se että oon sitä pohtiessani tajunnu, että usein se raivo ei tule niinkään siitä mitä lapsi tekee (koska niinkun tuolla joku kirjotti: aika vähäpätösiä ne jutut on jos vertaa oikeesti pahoihin juttuihin) vaan omasta avuttomuudesta ja turhautumisesta. Jos tajuat mitä tarkoitan. Että sitä suuttuu kuin silmitön ei niinkään siksi että lapsi on mahdoton, vaan siksi että pelkää olevansa surkea äiti ja siitä, että tuntuu ettei osaa kasvattaa lastaan. Loppujen lopuks sitä onkin vaan paniikissa ja vihanen itselleen, ja se sit purkautuu siinä raivotessa.

rauhoittumaan.

lasta ei saa hetkeksikään päästää silmistään, kuten palstalla on tänään moneen kertaan jauhettu?

ja helpottaa.

ainut vaan että röökaus tappaa

Mutta jos on " huh mikä päivä" , niin suklaa ja kylpy auttavat :)

mainitsinkin uudesta keksinnöstäni aiemmin tänään. olen itse helposti kiehahtava tapaus ja hermoillessani tiuskin miehelle ja lapselle. nyt mä olen ottanut tavaksi kiukun noustessa ajatella kovaan ääneen päässäni että " minä RAKASTAN tuota lasta" tai miestä jos mies kyseessä. toistan mantraa muutaman kerran ja jo laantuu kiukku jollei vallan katoa.

että maailma ei ole sinun henkilökohtainen taustasi tai lavasteesi, ja että kaiken ei pidäkään aina mennä kuten sinä haluat.