Onko kokemusta: halusit itse eron mutta et meinaa päästä miehestä silti yli? Mielessä kokoajan

Eiole

Mulla näin kun jätin naisen. Ei vain pää meinannut kestää, suhde tuntui vinksahtaneelta mutta silti kauan aikaa tuntui että tein virheen. Nyt ärsyttää ja on pakkomielle stalkata ja masentaa kun nainen vaan porskuttaa. Mutta tehty mikä tehty.

No olen siinä tilanteessa. En halua erota, mutta suhde on huono ja järki sanoo että unohda tai käy vielä huonommin.

Ei riitä näköjään loukkaukset, ei fyysinen väkivaltakaan, lopettamaan sitä hyvien päivien kaipuuta.

Jos ihminen on vaikea nyt, kannattaa miettiä millainen hänestä tulee vanhana.

Tämä ohje etenkin keski-iässä eroaville.

Etsi tietoa traumasuhteesta (trauma bond). Itseäni ainakin on helpottanut todella paljon kun olen oppinut ymmärtämään tällaisen asian olemassaolosta ja että itse olin jumissa tällaisessa suhteessa. Ja ero on aina kivulias jokaiselle osapuolelle, vaikka olisi itse tehnytkin sen eropäätöksen. Toipuminen ei ole suoraviivaista, vaan se sisältää sekä katumuksen (ja kaipauksen) tunteita että selkeyttä ja hyvää oloa uuden ajanjakson alkamisesta.

Vähän tällainen olo on. Suhde oli vaikea henkisen väkivallan, alistamisen ja kontrolloinnin takia. Lisäksi soppaan sekoittui miehen masennusta, erilaisia epämääräisiä seksikokeiluita, alkoholiongelmaa, pornoriippuvuutta. Elettiin sellaisessa epänormaalissa ilmapiirissä jossa koko ajan kuulosteltiin toisen mielialoja. Mikä tahansa mikä ikinä oli huonosti, oli minun vika. Mies myös tuntui häpeävän minua.

Lopulta en enää kestänyt vaan erosin. Siinä kohtaa ei ollut voimia enää yrittääkään mitään terapiaa tai avioliiton pelastamista.

Nyt kun pari vuotta on mennyt, aika kultaa muistoja ja oon jäänyt kaipaamaan monia asioita siitä avioliitosta. Mietin että pitäiskö kuitenkin yrittää vielä selvittää asioita. Ollaan eksän kans hyvissä väleissä ja kommunikoidaan säännöllisesti, ja siinä aina tulee niitä hyviä asioita mieleen.

Mulla se ero oli paljon traumaattisempaa kuin miehelle, vaikka itse sen eron halusinkin. Hänellä oli jo vuoden päästä uusi muija, mulla ei ole vielä 15 vuoden päästäkään uutta miestä. Enkä usko että enää tuleekaan. Jotenkin kun annoin kaikkeni sille yhdelle, mutta se ei riittänyt, niin en usko pystyväni parempaan. Oon vaan jotenkin liian luuseri parisuhteeseen.

On kokemusta. Varmaan monella on kokemusta siitä, että lähtee suhteesta, ex löytää heti uuden ja tuntuu jatkavan elämäänsä siitä mihin edellinen suhde jäi. Hankkii lapsia, menee naimisiin heti, hankkii talon jne.

Niin se menee elämä jatkuu. Ne, miksi lähdin, olisiko pitänyt jäädä, fiilikset kumpuaa ehkä siitä, että sinkkuelämä ei olekaan niin hohdokasta, uutta kumppania ei löydy, on yksinäistä, kaverit seurustelee tahoillaan. Tavallaan siihen suhteesta lähtöön ehkä sisältyi liikaa epärealistisia kuvitelmia. Ystävien kanssa arjen jakaminen on kuitenkin erilaista kuin kumppanin kanssa.

Tässä en ota kantaa siihen onko lähdetty hyvästä tai huonosta suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vähän tällainen olo on. Suhde oli vaikea henkisen väkivallan, alistamisen ja kontrolloinnin takia. Lisäksi soppaan sekoittui miehen masennusta, erilaisia epämääräisiä seksikokeiluita, alkoholiongelmaa, pornoriippuvuutta. Elettiin sellaisessa epänormaalissa ilmapiirissä jossa koko ajan kuulosteltiin toisen mielialoja. Mikä tahansa mikä ikinä oli huonosti, oli minun vika. Mies myös tuntui häpeävän minua.

Lopulta en enää kestänyt vaan erosin. Siinä kohtaa ei ollut voimia enää yrittääkään mitään terapiaa tai avioliiton pelastamista.

Nyt kun pari vuotta on mennyt, aika kultaa muistoja ja oon jäänyt kaipaamaan monia asioita siitä avioliitosta. Mietin että pitäiskö kuitenkin yrittää vielä selvittää asioita. Ollaan eksän kans hyvissä väleissä ja kommunikoidaan säännöllisesti, ja siinä aina tulee niitä hyviä asioita mieleen.

Eikö tuo riitä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla se ero oli paljon traumaattisempaa kuin miehelle, vaikka itse sen eron halusinkin. Hänellä oli jo vuoden päästä uusi muija, mulla ei ole vielä 15 vuoden päästäkään uutta miestä. Enkä usko että enää tuleekaan. Jotenkin kun annoin kaikkeni sille yhdelle, mutta se ei riittänyt, niin en usko pystyväni parempaan. Oon vaan jotenkin liian luuseri parisuhteeseen.

En tunne itseäni luuseriksi ilman miestä. Enemmän tuntisin, jos pitäisi heti löytää uusi tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän tällainen olo on. Suhde oli vaikea henkisen väkivallan, alistamisen ja kontrolloinnin takia. Lisäksi soppaan sekoittui miehen masennusta, erilaisia epämääräisiä seksikokeiluita, alkoholiongelmaa, pornoriippuvuutta. Elettiin sellaisessa epänormaalissa ilmapiirissä jossa koko ajan kuulosteltiin toisen mielialoja. Mikä tahansa mikä ikinä oli huonosti, oli minun vika. Mies myös tuntui häpeävän minua.

Lopulta en enää kestänyt vaan erosin. Siinä kohtaa ei ollut voimia enää yrittääkään mitään terapiaa tai avioliiton pelastamista.

Nyt kun pari vuotta on mennyt, aika kultaa muistoja ja oon jäänyt kaipaamaan monia asioita siitä avioliitosta. Mietin että pitäiskö kuitenkin yrittää vielä selvittää asioita. Ollaan eksän kans hyvissä väleissä ja kommunikoidaan säännöllisesti, ja siinä aina tulee niitä hyviä asioita mieleen.

Eikö tuo riitä?

Riittää, ehdottomasti. Ero oli näistä kaipauksen tuntemuksista huolimatta hyvä asia. Se helpotus joka tuli kun pääsin miehestä eroon jokapäiväisessä elämässä, se oli ihan sanoinkuvaamatonta.

Kai nää kaipauksen ja katumuksen tunteet tulee siitä että liitossa oli myös hyvät hetket, eihän se muuten niin kauan olisi kestänyt. Ja siitä että se kohtelu oli niin käsittämätöntä että mieli pyrkii työntämään sen piiloon ja muistamaan vaan niitä hyviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

No olen siinä tilanteessa. En halua erota, mutta suhde on huono ja järki sanoo että unohda tai käy vielä huonommin.

Ei riitä näköjään loukkaukset, ei fyysinen väkivaltakaan, lopettamaan sitä hyvien päivien kaipuuta.

Miten tässä kävi?