Pitääkö aikuisen peittää pahaolonsa/surunsa teineiltä?

Itse olisin onnellinen jos pystyisin itkemään. Olen padonnut surua ja ahdistusta niin monta vuotta että itku ei vaan enää tule. 

Ei tarvitse esittää vahvaa. Mutta ei pitäisi itkeä teinien luona tai olla vihainen. Menee omaan kammioon tai juttelee jollekin (vaikka nimettömänä), ottaa etäisyyttä, tekee omia juttuja, ottaa vähemmän paineita, jokainen elää omaa elämäänsä - teinitkin. On kannustava silloin kun on parempi aika. Teinit tarvitsevat positiivisuutta elämäänsä, vaikka vanhemmilla on vaikeaa. Eivät ole niitä joille puretaan olot, aikuiset ovat sitä varten ja kuuntelijat. Voi kirjoittaakin mikä on ja voisiko jokin auttaa siihen, sitten silppuaa tekstit ettei teini lue.

Entä jos asiasta puhuisi? Että nyt on vaikeaa, mutta että ei ole mitään hätää eikä ole vaarallista, vaikka tuntuukin pahalta nyt. Parhaimmillaan voi näyttää, miten vaikeista ajoista voi selvitä ja miten itsestä pidetään kriisin keskellä huolta.

Voi myös soittaa sukulaiselle, jos tarvitsee jotain henkistä tukea johonkin asiaan. Tai taloushuoli. Mutta muutkin ok. Riippuu kenelle kannattaa sanoa ja kenelle ei todellakaan.

Sillä todellakin tulee olemaan hintansa, jos lapset oman murrosiän ohella joutuvat seuraamaan äitinsä itkuparkuja. Ja sitten vielä selittelet itsellesi, että muuten olisit äkäinen. Aikuinen pystyy hallitsemaan sitä, miten ja missä tunteita näyttää.

Mun mielestä tuo riippuu tosi monesta asiasta. Erityisen paljon siitä, millaisia teinit ovat. Sisaruksetkin voivat olla ihan erilaisia. Ja riippuu myös asiasta, josta vanhempi on huolissaan/surullinen. Eli onko kyseessä jokin sellainen asia, josta teini kuultuaan tulisi myös huolestuneeksi tai surulliseksi. Ja lisäksi vielä tapa, jolla vanhempi kertoo asiasta. Mulla esimerkiksi on perussairaus, joka ajoittain aiheuttaa koviakin kipuja. Joskus kivut olivat niin kovia, että itkin. Mutta olin kertonut lapsilleni, että tämä sairaus nyt on tällainen eikä tähän kuole  ja että tulee taas parempia päiviä. He eivät huolestuneet eivätkä ahdistuneet mun itkustani, koska kerroin heille, että itkuni johtuu pahentuneista kivuista. 

Ei tarvitse. Mutta pitää tehdä selväksi lapsille kuitenkin se, että sinä olet heidän tukena, kun sitä tarvitsevat. tai jos ei itse jaksa, niin valmis etsimään se henkilö, joka jaksaa. 

Ai, meinaatte, että lapselle pitää opettaa se suomalainen perisynti: ÄLÄ NÄYTÄ TUNTEITA. Niitä ei saa aikuisella olla tässä maassa. Härremaleijaa, menkää Espanajaan kattomaan. Siellä näytetään tunteet. Mut joo  , ei siellä muutenkaan pingoteta kun täällä. Tää on siitä ihmeellinen maa,että täällä stana pingotetaan ittemme hengiltä.

No itse olin äitini murheiden kaatopaikka jo lapsesta lähtien ja en soisi tuota samaa kenellekään lapselle/nuorelle

Älä pidä lapsia terapeittinasi. Hakeudu oikeaan terapiaan.

Ei tarvitse esittää iloista, jos on väsynyt ja allapäin. Samalla opettaisi lapsilleen, että tunteet täytyy kätkeä tai vain positiivisiksi koetut tunteet saa näyttää. Eiköhän sitä oppia ole toistettu jo tarpeeksi usean sukupolven kohdalla. Jokainen kuitenkin vaistoaa, jos toinen esittää onnellisempaa, kuin on. Kunhan vain et laita lapsiasi terapeutin osaan vaan etsit aikuisen, joka voi olla tukenasi ja jonka kanssa purkaa tilannetta. 

Vierailija kirjoitti:

Ai, meinaatte, että lapselle pitää opettaa se suomalainen perisynti: ÄLÄ NÄYTÄ TUNTEITA. Niitä ei saa aikuisella olla tässä maassa. Härremaleijaa, menkää Espanajaan kattomaan. Siellä näytetään tunteet. Mut joo  , ei siellä muutenkaan pingoteta kun täällä. Tää on siitä ihmeellinen maa,että täällä stana pingotetaan ittemme hengiltä.

Suomalaiseen tyyliin siis kipata kaikki lasten niskaan?

Äitini on koko ikäni kertonut minulle asioita, jotka eivät minulle millään tavoin kuulu. Hänellä on myöhemmin diagnosoitu harhaluuloisuushäiriö, mikä aiheuttaa erittäin suurta ahdistusta myös hänen ympärilleen.

En tietenkään kaada murheitani lasten niskaan. Tässä on avioero käynnissä mikä koskettaa meistä jokaista. Olen aivan romuna, enkä pysty sitä peittämään. Toisaalta, myös lapset ovat surullisia asiasta.

Kerron heille että nyt on näin, ja tämä kuuluu asiaan. Kaikesta kuitenkin selvitään. Suru on hyvä päästää ulos, muuten kertyy möykyksi joka kuitenkin joskus jotenkin purkaantuu.

Enempää en asioita lapsille tilitä. Ja olen vanhempi, aikuinen johon voi aina turvata. Vaikka nyt onkin tosi vaikeaa.

Voi olla vaikeaa lapsille tai teineille tietää miten huolehtia ja ymmärtää äitiä joka täysin romahtaa pahaanoloonsa ja suruunsa mistä se sitten johtuukin. Kirjoitit että olisit vihainen ja äkäinen jos et sitä saisi/voisi näyttää lapsillesi joten sitten kai sinun pitää se näyttää mutta näytä samalla että elämäsi ei ole ohi ja tulet selviämään ja olemaan heidän tukenaan. Tämä kuitenkin kuulosti olevan sinun yksityinen pahanolosi ja surusi jossa lapsilla/teineillä ei ole osaa eikä arpaa.

Piilottaa harvoin voi, mutta silti sun pitää olla aikuinen eikä laittaa lapsia kärsimään ja murehtimaan turhaan. Jos omat voimat loppuvat, nuorten pitää saada joku muu turvallinen aikuinen huolehtimaan heistä kunnes surullinen tai pahoinvoiva huoltaja saa taas kasattua itsensä.

Olen nähnyt, miten pahaa jälkeä rajattomat vanhemmat saavat aikaan kaataessaan omat murheensa ja ahdistuksensa tukea tarvitsevien lasten niskaan.

Sellaiset vanhemmat ovat vastuuttomia, jotka laittavat lapset kantamaan omia murheitaan. On ok kertoa, että on surullinen, mutta kamalaa, jos lapsetkin hätääntyvät kun kotona ei ole enää yhtään turvallista ja vahvaa ihmistä, jolta saada apua.

Jotkut kaatavat lastensa niskaan kaikki tunteensa ihan suodattamatta. Kiukku, uupumus, suru, hätäännys. Se ei ole oikein eikä sillä ole mitään tekemistä avoimuuden tai tunteiden osoittamisen kanssa. Se on pelkkää vastuuttomuutta ja rajattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Ai, meinaatte, että lapselle pitää opettaa se suomalainen perisynti: ÄLÄ NÄYTÄ TUNTEITA. Niitä ei saa aikuisella olla tässä maassa. Härremaleijaa, menkää Espanajaan kattomaan. Siellä näytetään tunteet. Mut joo  , ei siellä muutenkaan pingoteta kun täällä. Tää on siitä ihmeellinen maa,että täällä stana pingotetaan ittemme hengiltä.

Ei pingoteta. Siellä ei myöskään sanota , että " itse oot lapses tehnyt huolehdi itse" . siellä tietää, että silloin, kun et jaksa, sun yhteisö ja läheiset jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset vanhemmat ovat vastuuttomia, jotka laittavat lapset kantamaan omia murheitaan. On ok kertoa, että on surullinen, mutta kamalaa, jos lapsetkin hätääntyvät kun kotona ei ole enää yhtään turvallista ja vahvaa ihmistä, jolta saada apua.

Jotkut kaatavat lastensa niskaan kaikki tunteensa ihan suodattamatta. Kiukku, uupumus, suru, hätäännys. Se ei ole oikein eikä sillä ole mitään tekemistä avoimuuden tai tunteiden osoittamisen kanssa. Se on pelkkää vastuuttomuutta ja rajattomuutta.

Ei tarvitse olla kotona. Esim. itse olen jäänyt leskeksi, jolloin en jaksanut niinkuin vanhempi yleensä jaksaa. Mutta oli suku ja ystävät, jotka auttoivat tuon hetken yli ja meillä on todella lämpimät ja läheiset välit nyt aikuisen lapseni kanssa. 

Ei pidä peittää. Täytyy keskustella asiasta ja kertoa että äiti ...(tunnetila), johtuen... (syy) ja ettei ole teinien vika. Sitten yrittää ratkaista asiaa. Joskus teineilläkin on hyviä ideoita.

Eroasioita voi käsitellä yksin omassa huoneessakin ja levätä. Ei ole pakko olla aktviivinen, nuoret pärjäävät paljon itsekseenkin, on omat tutut tekemiset huoneessa ja olohuoneessa. Kunhan on välipalat ja jotain ruokaa, juomaa. Mummollekin voi soitella lapsi ja kaverille.