Miten minun voi olla näin vaikeaa toipua erosta?

Itse olen ollut jätetty ja jättäjä. Oman kokemukseni syvällä rintaäänellä voin sanoa, että yhteydenpito niin minimiin, kuin vain mahdollista. Se tuntuu lohduttomalta, mutta ainakin itse vain ylianalysoin toisen jokaista kirjoitettua sanaa, että mitähän hän nyt tuolla mahtaa pohjimmiltaan tarkoittaa.

Jättäjän rooli oli itselle vielä vaikeampi, kuin tulla jätetyksi. Pohdin kuukausikaupalla eron jälkeenkin, oliko päätös oikea vai olisiko jotain ollut vielä tehtävissä. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin välillä mietin asiaa. Vaikka toinen antaisi ymmärtää olevansa kunnossa, kyllä hänelläkin on paha olla. Ei usean vuoden suhde noin vain pyyhkiydy mielestä, vaikka tekisi mitä. Niinkuin eräässä laulussakin lauletaan "lupaan että huominen, on joskus monen vuoden takainen".

4kk 8 vuoden jälkeen ja olet huolissasi miksi !?!??!?!!

joillain menee VUOSIA toipua jopa koko elämä välittämästään henkilöstä . 

Minulla oli oman eroni jälkeen hyvin samanlainen fiilis. Vaikka ero oli hoidettu loppuun, olin aivan jumissa siinä omassa olossani. Exä oli mielessä koko ajan enkä päässyt eteenpäin.

Kävin työterveydessä juttelemassa psykologin kanssa pari kertaa. Hän antoi minua ratkaisemaan solmukohdat ajatuksistani sekä avaimet jatkaa eteenpäin.

Suosittelen lämpimästi sinullekin. Myös terveyskeskuksista (tai koulusta, jos olet vielä opiskelemassa) saa keskusteluapua, eikä käyntejä tarvitse välttämättä olla montaa.

vaikka ero olisi sopuisa ja molempien yhteinen tahto voi toipuminen kestää vuoden.  surua tulee siitä pitkän historian ja taipaleen lopusta. auttaa jos erotessa voi jutella erosta entisen kumppanin kanssa ja molemmat pääsee eteenpäin yhdessä.jos riitaisa ero tai yllätysjättö varmaan jää vaikeita tunteita asiasta.

Itselläni on nyt päättymässä lähes 30 vuoden suhde. Mies haluaa erota ja kaikki tuli minulle aivan yllätyksenä. Emme riitele ja seksielämä oli runsasta. Kolmisen kuukautta olen elänyt tässä tuskassa mieheni kanssa ja sydämeni on täysin murtunut. 50 v ikää ja kuvittelin, että rinnalla on ihminen jonka kanssa vietän loppuelämän yhdessä. En tiedä pystyykö tästä toipumaan, huonoina päivinä mietin, että olen elänyt 50 hyvää vuotta ja jos saisin päättää niin minulle riittäisi jo. Silti kahden jo teini-ikäisten tyttärien takia on pakko jaksaa. Pää on vaan täynnä muistoja, koko elämäni romuttui.

Yksinäisyys tuntuu pahalta ja välillä en pysty kuin salaa itkemään.

Tätä olotilaa en toivo kenellekään.

Samat fiilikset täälläkin. Meillä molemminpuolinen rakkaus, mutta hirveä määrä paskaa siinä sivussa. Tämä puolestaan on aiheuttanut aivan kaikki mahdolliset tunteet samanaikaisesti ja tuntuu, että pää on oikeasti sekaisin. Yhtenä hetkenä rakastan, sitten vihaan. Joskus en jaksa enää välittää ja olen turta ja joskus hajoan suruun. Olen kokenut eroja, avioeronkin täysin ilman mitään tunteita toista osapuolta kohtaan ja tekisin mitä vaan, jotta nyt olisi sama tilanne. En halua välittää enää tuosta ihmisestä, koska tämä rakkaus satuttaa niin paljon. 

Tämä ehkä hieman helpotti, kun kerroin ystävälleni tästä "sielunkumppanuudesta" ja hän sanoi näin: "Olen luullut parinkin suhteeni ihmisen olevan "sielunkumppanini". Ei. Se on vaan ehdollistumaa, tunnetta ja hormoneita. Kun ne haihtuvat vuosien aikana, sen ymmärtää."

Jos joku kommentoijista sattuu vielä lukemaan ketjua, niin kiitos vastauksistanne.

Kaikki ympärillä painostavat siirtymään eteenpäin, tapailemaan muita jne., joten kuvittelin minussa olevan jotain vikaa, kun edelleen vaan vellon surussa. Ketjun myötä ymmärsin, että se todellakin ottaa aikansa, kun pystyy jatkamaan eteenpäin. Toki minullakin on parempia päiviä seassa, mutta tuntuu että kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, niin seuraavana menee kaksi taaksepäin. Kaipa se tästä ajan myötä.

Ap