Lue keskustelun säännöt.
HS: "Kysyimme lukijoilta, mistä he ovat katkeria omille vanhemmilleen."
Justiina
14.09.2022 |
Maksumuurin takana, mutta linkki niille joilla on Hesarin digitilaus:
https://www.hs.fi/perhe/art-2000008718016.html
Mistä olet katkera vanhemmillesi, jos olet?
Minä olen katkera siitä että en itse saanut vanhemmiltani mitään esimerkkiä siihen miten ihmisten kanssa toimitaan sekä luodaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita. Eivät myöskään opettaneet minulle miten pitää puolensa: kotona tunteista ei saanut puhua eikä niitä edes tunnistettu. Seurauksena vuosikausien kiusaaminen koulussa ja yksinäisyys.
Järjellä ymmärrän että he eivät pystyneet antamaan sellaista mitä eivät itsekään lapsena ole saaneet. Mutta kun itse olen ponnistellut vuosikausia että oppisin olemaan toisten ihmisten kanssa ja saamaan ystävyyssuhteita ja samalla asettamaan terveet rajat töissä ja ihmissuhteissa (takana mm. kaksi työuupumusta) niin minun on tosi vaikea olla empaattinen omaa äitiäni kohtaan kun hän nyt eläkeläisenä valittaa ystävien puutetta. Olen kyllä ehdottanut kaikenlaista vapaaehtoistyöstä eläkeläisyhdistyksen päiväkerhoihin asti, mutta nähtävästi hän kuvittelee että ystäviä saa kotona yksin istumalla. Tai sitten aikuisten lasten pitäisi tulla hänelle kotiinsa seuraksi.... (vanhempani ovat eronneet)
Ja jurppii sekin että hän ei osaa pitää puoliaan tai vaatia mitään itselleen. Menee lupailemaan naapureillekin kaikkea ja valittaa sitten jälkikäteen että "en olisi halunnut..."
Kommentit (42)
Alkoholismista, hylkäämisestä jne. Onhan noita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään mistään.
Minulla on ollut valtavan ihana lapsuus, ja läheiset välit molempiin vanhempiin edelleen.
Pelkkää hyvää sanottavaa heistä, kasvatusmetodeista ja lapsuudestani.
Toivottavasti saan tämän saman siirrettyä omalle tyttärelleni.
M42
Tuo kuulostaa niin ihanalta. Olen sinulle kateellinen ja samalla iloinen puolestasi.
En muista että olisin koskaan aikuisiässä ajatellut että soitan äidille (tai etenkään isälle!) jos on huolia tai murheita elämässä. En myöskään ole pyytänyt apua koska sen saaminen on ollut niin vaikeaa. On ollut helpompaa hoitaa asiat itse: kesätöiden hankkimiset 15-vuotiaasta alkaen, muutto pois lapsuudenkodista, asunnon osto ilman vanhempien takauksia, jne. Toki oppihan siinä omatoimiseksi. Moni asia silti opittu kantapään kautta...
En koe minkäänlaisia lämpimiä tunteita vanhempiini ja se hävettää minua. Vierailen heillä ja hoidan heudän juoksevia asioita lähinnä moraalisesta velvollisuudesta, koska vanhemmillani ei ole muitakaan joka auttaisi nyt kun eivät enää pärjää yksin. Ap.
Älä koskaan ole kateellinen, se ei vie sinua elämässä eteenpäin.
Ole onnellinen toisen puolesta, ja pyri itse samaan, se vie eteenpäin.
M42
"Pyri itse samaan". On totta ettei kateus vie elämässä eteenpäin. Mutta tiettyjä asioita ei vaan pysty hankkimaan itse myöhemmin vaikka kuinka yrittäisi. Yksi on turvallinen, lämmin ja luottamusta sisältävä suhde omiin vanhempiinsa. Ihmissuhteeseen kun tarvitaan aina molemmat osapuolet.
Vaikka myöhemmin saisi kuinka toimivia ihmissuhteita, lapsuuden turvattomuutta ja emotionaalista vaillejäämistä joutuu korjaamaan koko loppuelämänsä; jotkut eivät koskaan tässä onnistu, ja useimmat jäävät monella tapaa sisäisesti rikkinäisemmiksi ja psykologisesti haavoittuneemksi kuin sinä ja muut kaltaisesi hyvän vanhemmuuden lapsina vastaanottaneet.
En kai minäkään täällä tuhlaisi aikaa valittamiseen jos se olisi ollut helpompaa...
Olen katkera vanhemmilleni, kun eivät käytännössä missään asioissa ole auttaneet minua. Ei lapsuudessa eikä nuoruudessani. Itse vaativat kyllä apua nyt, kun alkavat olla sen verran vanhoja.
Molemmat ovat myös alkoholisteja, jotka kieltävät olevansa sitä.
-Minkäänlaisia tunteita ei saanut näyttää. Jos itkit, äiti/isä potki tai antoi tukkapöllyä tai läpsyn naamalle. Myöskin ääneen nauraminen oli kielletty. En nyt aikuisenakaan "osaa" nauraa ääneen.
-Ruokaa ei kotona juuri ollut. Kouluruuan piti riittää ja sait huudot, jos erehdyit valittamaan illalla nälkää.
-kotitöitä ei opetettu mitenkään kun lapset ovat niissä vain tiellä.
-Aina kun vanhemmat saivat rahaa, lähdettiin shoppailemaan ja ne käytettiin saman tien. Jouduttiin muuttamaan usein kun vuokrat oli maksamatta ja sähköt katkesivat tuon tuosta maksamattomien laskujen vuoksi.
-vanhemmat tekivät jostain käsittämättömästä syystä aina lisää lapsia, vaikka niiden hoitaminen ei paljon kiinnostanut. He eivät koskaan viettäneet meidän kanssa aikaa, vaan me sisarukset huolehdimme toinen toisistamme.
Nyt aikuisena saadaan sitten kuulla kitinää siitä, kuinka kiittämättömiä me lapset ollaan, kun ei pidetä yhteyttä vanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Mutta miksi? Miksi levittää negatiivista fiilistä tälläisillä väkisin kyhätyillä jutuilla? Miksi pitää ankeuttaa?
Miksei kysytty lukijoilta, mistä ovat kiitollisia vanhemmilleen? Tai mikä vanhemmissa tekee heidät iloisiksi?
Ihan kuin ne varsinaiset uutiset ei olisi tarpeeksi ankeita...
Ikävistä asioista vaikeneminen ei auta ketään. Suuri syy tämän kansan huonovointisuuteen on juuri tuo puhumattomuus, kun mistään ikävästä tunteesta ei saisi puhua vaan pitäisi aina vaan tyytyä ja olla kiitollinen. Ei semmoinen puhumattomuus muuta mitään tai paranna ketään. Jos et kestä niin älä lue artikkelia, mutta minua aihe ainakin kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarusten erilainen kohtelu ja yhden valitseminen syntipukiksi. Välillä pukki vaihtui, mutta aika usein se olen ollut minä, ja jatkuu yhä.
Siitä, että äiti löi aina jos olin eri mieltä hänen kanssaan tai kyseenalaistin jonkun hänen tapansa toimia.
Siitä, että kun kerroin hänelle siitä että eräs sukulainen kosketteli mua useaan otteeseen sopimattomasti, äidin vastaus oli: "Älä höpise tyhmiä".
Kulissit oli kyllä kunnossa aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään syytä olla katkera.
Äiti ja isä erosivat kun olin alle 2 -vuotias. Äijä oli ja on yhä edelleen juopporetku, jonka panos kasvatukseeni oli se, että heitti minut ensimmäisenä inttipäivänä portille ja tarjosi ennen sitä kaljan. Selvempänä kautena tarjosi myös kerran kesätöitä viikoksi.
Äiti teki parhaansa yksinhuoltajana, ukon vanhat ryyppyvelat niskassaan. Elämä ei ollut leveää, mutta aina oli ruokaa ja vaatteita. Sieti murrosiän kiukuttelut ja nurkissa hypänneet tyttöystävät. Nyt olen maksellut takaisin tuon aikaisia kunniavelkojani auttelemalla muistisairasta äitiäni asioiden hoitamisessa.
Katkera en mistään, vihainen väkivallasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katkera fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, jota molemmat vanhemmat harjoitti säälimättä minuun ja veljeeni. Saimme lisäksi kuulla koko lapsuutemme, kuinka typeriä ja tarpeettomia ihmisiä olimme. Katuivat, että olimme syntyneet ylipäätään heidän riesaksi. Koko lapsuus oli näin jälkikäteen ihan kamalaa aikaa. Onneksi oli muutamia hyviä ystäviä , joiden seurassa sai paeta katalaa maailmaa edes hetkeksi.
Kun äitini kuoli muutama vuosi sitten, tunsin suunnatonta vapautumisen tunnetta ja pientä iloakin. Hirviö oli poissa.
Lopullinen vapautuminen tapahtunee sitten, kun isänikin kuolee.
Olen tästä veljeni kanssa puhunut ja hänellä on ollut ihan samanlaisia tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yhtään mistään.
Minulla on ollut valtavan ihana lapsuus, ja läheiset välit molempiin vanhempiin edelleen.
Pelkkää hyvää sanottavaa heistä, kasvatusmetodeista ja lapsuudestani.
Toivottavasti saan tämän saman siirrettyä omalle tyttärelleni.
M42
Tuo kuulostaa niin ihanalta. Olen sinulle kateellinen ja samalla iloinen puolestasi.
En muista että olisin koskaan aikuisiässä ajatellut että soitan äidille (tai etenkään isälle!) jos on huolia tai murheita elämässä. En myöskään ole pyytänyt apua koska sen saaminen on ollut niin vaikeaa. On ollut helpompaa hoitaa asiat itse: kesätöiden hankkimiset 15-vuotiaasta alkaen, muutto pois lapsuudenkodista, asunnon osto ilman vanhempien takauksia, jne. Toki oppihan siinä omatoimiseksi. Moni asia silti opittu kantapään kautta...
En koe minkäänlaisia lämpimiä tunteita vanhempiini ja se hävettää minua. Vierailen heillä ja hoidan heudän juoksevia asioita lähinnä moraalisesta velvollisuudesta, koska vanhemmillani ei ole muitakaan joka auttaisi nyt kun eivät enää pärjää yksin. Ap.
Kuulostaa tosi tutulta. Oma äitini kuoli jo kun olin parikymppinen. Olin sitä ennen jo oppinut pärjäämään omillani. En muista koskaan saaneeni mitään taloudellista tukea sen jälkeen kun muutin pois kotoa 17-vuotiaana. Olen kaikki kesät ollut töissä jo 15-vuotiaasta, ja tehnyt paljon töitä koko opiskeluajan. Ja kyllä avun tarve on mennyt toiseen suuntaan jo vuosikausia. Isäni soittaa oikeastaan vaan silloin kun tarvitsee apuani johonkin. Eikä ihan pieniä pyyntöjä edes ole. Odottaa tyyliin että irtaudun omasta perheestäni (3 lasta) ja työstäni esim yks kaks koko viikonlopuksi häntä auttamaan. Onneksi olen aika hyvin oppinut pitämään rajojani, tai osaan sentään pistää omat lapseni ja oman perheeni taloudellisen toimeentulon edelle.
Jälkeenpäin kun mietin, niin en tosiaan osannut edes vaatia tai odottaa mitään vanhemmiltani silloin nuorempana. Osittain se on luonteesta kiinni, huomaan että vanhin lapseni on samanlainen, sellainen vaatimaton, ei pyydä paljoa, kun kaksi nuorempaa ovat selkeästi vaativampia.
Entä mistä sitten varsinaisesti olen katkera vanhemmilleni? Ehkä siitä tietynlaisesta itsekkyydestä, mikä isästäni ainakin huokuu. Kuinka häntä pitäisi aina rynnätä auttamaan, kun on hätä, mutta hän ei ole oikein koskaan antanut mitään minulle. Hän voisi olla edes kiinnostunut lapsenlapsistaan, että soittelisi ja kyselisi heidän kuulumisiaan, mutta ei, soittelee tosiaan vaan kun tarvitsee itse apuja. Se kyllä tuntuu ajoittain kurjalta ja ärsyttääkin. Ja miksei voisi jotain rahallistakin korvausta antaa, esim lapsenlapsille lahjoina, mutta kun ei niitäkään ole koskaan saaneet. Ylimääräistä rahaa tuntuu kuitenkin olevan laittaa vaikka mihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaa kasvatus oikeasti niitä ei kiinnostanut mun touhut
Mutsi oli alkoholisti ja lisäksi veemäisin ikinä tuntemani ihminen. Kuoli joitain vuosia sitten, ei tullut ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta miksi? Miksi levittää negatiivista fiilistä tälläisillä väkisin kyhätyillä jutuilla? Miksi pitää ankeuttaa?
Miksei kysytty lukijoilta, mistä ovat kiitollisia vanhemmilleen? Tai mikä vanhemmissa tekee heidät iloisiksi?
Ihan kuin ne varsinaiset uutiset ei olisi tarpeeksi ankeita...
Ikävistä asioista vaikeneminen ei auta ketään. Suuri syy tämän kansan huonovointisuuteen on juuri tuo puhumattomuus, kun mistään ikävästä tunteesta ei saisi puhua vaan pitäisi aina vaan tyytyä ja olla kiitollinen. Ei semmoinen puhumattomuus muuta mitään tai paranna ketään. Jos et kestä niin älä lue artikkelia, mutta minua aihe ainakin kiinnostaa.
Erittäin hyvin sanottu. Tätä "ankeuttamista" tehdään siksi, että vuosikymmenten hyssyttely sekä nöyryyden ja kiitollisuuden vaatiminen eivät ole tervehdyttäneet ketään. Paraneminen voi alkaa vasta sitten, kun ongelman uskaltaa tunnustaa ääneen. Ennen kuin pystyy tuntemaan ymmärrystä ja myötätuntoa itseä kaltoin kohdelleita vanhempia kohtaan, on omat tunteet uskallettava kohdata ja myöntää niiden olemassaolo. Katkeruus ei häviä pakkopositiivisuudella vaan se vain lietsoontuu siitä lisää. Omaa puoltaan on uskallettava pitää ja otettava oma tilansa paranemisprosessia varten - kuten näistä "miksi ei voi olla kiitollinen" -kommenteista huomaa, muut eivät sitä lupaa sinulle anna. Se on annettava itseltä itselle.
Ruumiillisesta kurituksesta katkera - ja olen jo 57 - eikä se ole muuttunut senkään jälkeen kun kuolivat pois. Itse en ikinä ole antanut luunappeja, tukistanut, lyönyt suulle tai sormille, puhumattakaan siitä, että olisin käskenyt vetää housut alas ja antanut piiskaa.
Ihan hirveää.
En ole katkera mistään, vaan kunnioitan jo edesmenneitä vanhempiani. Näin, vaikka minullekaan ei opetettu mitään noista asioista mistä ap kertoi jääneensä vaille. Ihan itse olen opetellut niistä ne joita osaan ja kannan muutenkin aikuisena vastuun omasta elämästäni.
Olen katkera äidilleni, kun en tiedä kuka isäni on? Äitini on aina ollut tuurijuoppo ja "miehiin päin". Ilmeisesti siihen aikaan eri miehiä oli vieraillut sen verran tiheään yökylässä, ettei äitini koskaan osanut sanoa, kuka isäni on. Kehoitti aina vaan antamaan asian olla. Äitini kuoli alkoholismiin viisikymppisenä ja asia jäi mysteeriksi.
Asia kuitenkin painaa minua ja olisin halunnut selvittää biologisen isäni. Tuntuu, kuin puolet minusta olisi poissa.
Siitä, että vanhemmat eivät kohdelleet meitä lapsiaan tasa-arvoisesti.
Esikoinen sai aina tahtonsa läpi huutamalla ja raivoamalla, alisti ja löi meitä pienempiä sisaruksia. Me muut olimme kiltimpiä ja näkymättömiä, eikä meidän tarpeisiimme kai juuri siksi kiinnitetty mitään huomiota.
Äitini myönsi tämän (oma-aloitteisesti) vähän ennen kuolemaansa. Olin tästä jopa hieman yllättynyt, lienee omatunto kolkutellut sittenkin.
Ap:n kirjoitukset kuulostavat niin tutuilta. Tosin mmärrän kyllä että äitini (isäni oli järkevä ihminen, mutta äitini onnistui mustamaalaamaan hänet meille lapsille) yritti parhaansa mitä pystyi henkisten ongelmiensa puitteissa, mutta olen silti katkera etten saanut kotoa kehitystä tukevaa kasvatusta. Äitini tuntui niin usein olevan minun ärsyttävä pikkusiskoni jota ei saanut kritisoida millään tavalla koska hän ei kestänyt mitään kritiikkiä. Kaipasin vanhempaa joka oli aikuinen ja rauhallinen, tuki ja turva. Äitini oli epävakaa eikä osannut itsekään käsitellä tunteitaan. Hän haastoi isääni usein riitoihin aivan mitättömistä syistä tai päässään kyhätyistä ongelmista ja usein sain pelokkaana kuunnella niitä tappeluita. Pitkät Automatkat olivat yhtä h****vettiä.
Voin sanoa saaneeni monia vääristyneitä ajatuksia omastakuvastani minkä takia minulla oli esim. pahoja ongelmia aloittaa seurustelusuhteita koska koin pilaavani kumppanin ja tulevan perheeni elämän samalla tavalla miten äitini (ajattelin että tämä piirre kulkee suvussa koska äitini isä ja hänen äitinsä olivat kuulemma kaikki henkisesti epävakaita kasvattajia). Sain 7 vuotta tutkia itseäni että sain korjattua nämä vääristyneet ajatukset. Olihan tuo matka opettavaista ja olen äidilleni antanut tavallaan anteeksi asian koska ymmärrän ettei hän ole tahallaan halunnut olla kamala äiti, hän ei ole vain henkisesti vahva. Mutta silti, yhä edelleen huomaan välillä ajattelevani lapsuutta ja nuoruuttani katkerana.
Pystytkö ymmärtämään, mistä tuo katkeruudesta kumpuava syyttely johtuu? Se johtuu siitä, kun on niin vaille jäänyt lapsuudessa että se on jättänyt ammottavan arven lopuksi ikää. Silloin ei ole saanut niitä välineitä käyttöönsä että voisi "ottaa vastuun itsestään". Tai sitten on jo koko lapsuuden joutunut ottamaan vastuun itsestään kun vanhemmat eivät ole kyenneet. Näitä tarinoita on Suomi täynnä eikä ketään auta se, että syyllistetäön lisää. Syyllistämällä ei kukaan ota itsestään vastuuta vaan katkeruuden, nähdyksi tulemattomuuden ja vaille jäämisen tunne vaan syvenee.
T. Tällaisten henkilöiden kanssa työskentelevä