Kuinka suhtaudut jos ystäväsi pettää puolisoaan?
Ystäväni ilmoitti eilen pettäneensä avopuolisoaan ihan hiljattain. Hän oli tapahtuneesta lähinnä hämillään, puolisolle ei ole kertonut. Ei katunut, ainakaan vielä.
Ja jos hän oli hämillään, niin olin minäkin. Yllättynyt ja kumminkaan en. Ja kun lähes tulkoon ekassa viestissä tuli suoraan kaikki " likaiset" yksityiskohdat tapahtuneesta (missä ja mitä teki ja kenen kanssa) niin melkeenpä eka reaktioni oli että " wow" . Hän sitten tosissaan meni ja toteutti sen, mistä varmasti moni haaveilee, mutta harva kumminkaan toteuttaa.
Minä en tuominnut ystäväni tekoa. En kehoittanut kertomaan puolisolle. En ollut edes vihainen. Ja kun mä vain ajattelinkin häntä tekemässä sitä mitä kertoi tehneensä, mua vain nauratti.
Onko mullakin nyt vain joku alkujärkytys ja muutaman päivän päästä käyn hänen kimppuunsa vähintään lankoja pitkin?
Kommentit (10)
molemmista.
Ystäväni oli niin pettynyt itseensä, ettei olisi tullut mieleenkään alkaa häntä enempää soimaamaan, vaan lohdutin lähinnä. Tehty mikä tehty, ei siinä enää jälkiviisastelut auta.
Mieheni ensikommentti asiaan oli, että " aika törkee temppu" , ja sitä se kyllä onkin, ei mikään satunnainen pettäminen jonkun tuntemattoman kanssa. Vaan vieläpä omassa kodissa ja harrastettu seksi, noh, aika hurjaa sekin. Ystäväni ei edes katunut, miksi kuulemma katua, kun juttu tuntui pelkästään hyvältä.
RisaMaya:
Mieheni ensikommentti asiaan oli, että " aika törkee temppu" , ja sitä se kyllä onkin, ei mikään satunnainen pettäminen jonkun tuntemattoman kanssa. Vaan vieläpä omassa kodissa ja harrastettu seksi, noh, aika hurjaa sekin. Ystäväni ei edes katunut, miksi kuulemma katua, kun juttu tuntui pelkästään hyvältä.
en puutu mitenkään. Tulikin tämmöinen tapaus, olin sitä mieltä ettei kannata puolisolle kertoa, mutta kertoi ja hyvä niin...
Itsekään en ole puhdas pulmunen ja vähiten minun tehtäväni on tuomita joku teoistaan...
Eli sillä tavalla ei tulisi tuomittua. Mutta kuitenkin arvostus tätä ystävää kohtaan laskisi ja sitä myötä ehkä yhteydenottoinnokkuuskin.
Mutta jos itsellä olisi pettämisestä kokemusta, niin saattaisihan omat ajatuksetkin olla erilaisia kuin nyt.
Mä suhtaudun elämään suurinpiirtein niin, että ne, jotka eivät asu saman katon alla kuin mä, niin niiden elämään en lähde puuttumaan.
Mulla on hirmuisen hyvä ja rakas ystävä (miespuolinen), joka jatkuvasti pettää avovaimoaan ja nää pettävät naiset ovat kaikki (olisko kolme tai neljä tässä viimeisen vuoden aikana) naimisissa kanssa. Mä juttelen asiasta ystäväni kanssa täysin avoimesti, kyselen lähinnä, että miltä jänestä tuntuu, mitä naiset tietävät, miten siihen tilanteesee joutuu yms. Koskaan hän ei ole minulle valehdellut, luulen, että olen ainut, jonka kanssa hän näistä asioista voi avoimesti puhua. Luultavasti näille kaikille hoidoille täytyy valehdella, jotta homma pysyy kasassa.
En missään nimessä hyväksy pettämistä enkä sitä, että toisia ihmisiä kohdellaan noin. En kuitenkaan usko, että juuri kukaan pettäjä tekee sitä tehdäkseen nimenomaan pahaa puolisolleen vaan ajattelen, että pettäjä on oman elämänsä vanki ja purkaa pettämiseen oman elämänsä pettymyksiä. Valitettavan paljon vaan on tullut katsottua surulisia sydämiä pettämisen jälkeen, niin pettäjien, petettyjen kuin muidenkin leikkiin ryhtyneiden osalta sekä heidän perheenjäseniensä.
tosin, kun on ystäviä joiden puoliskotkin tunnen aikas hyvin... niin eräässä tapauksesa olen sanonutkin vieraissa käyntiä harkitsevalla ystävälleni, että tehköön niinkuin itse haluaa, MUTTA ei sitten kerro minulle jos niin tekee. Koska jos kertoo, kerron puolisolle. En halua olla salailuun osallinen millään tavalla.
Mutta jos kyse on pelkästä seikkailun halusta, niin kuuntelisin kyllä, mutta en kyllä hihkuisi ilosta. Tekisin selväksi etten toista kertaa hyväksyisi. En myöskään neuvoisi kertomaan miehelle jos tämä olisi ollut ensimmäinen ja ainoa kerta.
Olin nimittäin tämän jutun kuullessani aika hämilläni omista fiiliksistäni. Mietin, että pitäisikö minun olla vihainen ja pettynyt, saarnata siitä kuinka rakkaita ihmisiä kohdellaan, puolustaa ystäväni avovaimon oikeutta tietää totuus ja muutenkin vihjata, että ystävänikin ehkä kannattaisi pikkuhiljaa (32v) asettua edes hieman aloilleen elämässä muutenkin.
Mäkin sanoin ystävälleni, etten ala häntä tuomitsemaan. Jos jonkun tehtävä on se tehdä, se on ehkä hänen puolisonsa, en ainakaan minä. Enkä aio käskeäkään kertomaan puolisolleen, eroamaan tai yleensäkään en aio ehdotella mitä tehdä. Sekään ei ole minun asiana. Hän tekee valintansa asioiden suhteen, minun tehtäväni on olla tukena hänen valinnoissaan. En tarkoita että minun pitäisi aina olla tietenkään samaa mieltä, vaan ennenkaikkea elää mukana hänen valinnoissaan. Oli ne mitä tahansa.