Mielialojen myrskyjä
Tämä teksti saattaa olla todella sekava ja muutenkin vaikeasti luettava, mutta yritän kirjoittaa mahdollisimman selkeästi. Ainakin omaa oloa saattaisi helpottaa, jos asiat saisi " kasaan" ...
Asun mieheni ja lapseni kanssa ulkomailla. Mieheni on siis ulkomaalainen, minä ja lapseni suomalaisia. Olen asunut täällä uudessa kotimaassani nyt vuoden. Odotamme meidän ensimmäistä yhteistä lasta, LA on ensi kuussa.
Tämän vuoden olen ollut todella tuuliajolla. Rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta ja lapseni kehittyy ja kasvaa hienosti täällä uudessa ympäristössä. Odottamamme vauva on erittäin toivottu ja rakastettu ja parisuhteemmekin voi hyvin. Kaiken pitäisi olla kunnossa.
Vaan ei kaikki ole kunnossa... Olen niin hemmetin yksinäinen täällä. En väheksy mitenkään ihanaa omaa perhettäni, mutta kaipaan todellakin jotain enemmän... Juttutuokioita ystävän kanssa, siskojani, veljiäni, isääni ja äitiäni... Omaa sosiaalista verkkoa, tukijoita, paikkaa jonne mennä, kun on paha mieli ja haluan ystävän halauksen. Minulla ei ole täällä mitään muuta kuin tämä arki kotona. Ei harrastuksia, ei koulua (enää) eikä työtä (ei ole vielä edes mahdollista...). En puhu maani kieltä hyvin, ymmärrän noin 80% keskusteluista, mutta puhua en vielä heikkoa paremmin osaa. Kielioppi vaatii kunnon koulunkäyntiä, jota en vielä pysty tekemään.
Kaipaan Suomeen niin, että pahaa tekee. En tule toimeen ilman jotain tuttua ja turvallista. Olen niin masentunut täällä... Sairastuin ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen masennukseen ja nyt olen ollut koko tämän raskausajan masennuksen kourissa, pieniä aurinkoisia hetkiä lukuunottamatta. Nyt se iskee taas... Tiedän milloin masennus on tulossa. Pelkään, etteivät voimavarani enää yksinkertaisesti riitä. Minun mieleni ei kestä enää näitä tyrskyjä, alan fyysisestikin olemaan ihan hajalla. Olen niin yksin...
Aina, kun joku ihanista ystävistäni soittaa minulle, alan puhelun jälkeen vain itkemään. En jaksa enää olla yksin. Haluan antaa miehelleni ja lapsilleni sen onnen, minkä he ansaitsevat ja minusta tuntuu, etten voi antaa heille juuri mitään, en tässä mielentilassa. Haaveilen vain Suomeen muutosta ja paluusta takaisin kotiin. Tämä paikka ei ole minun kotini, minusta ei ole erakoksi. En pysty elämään ilman ihmisiä ympärilläni.
Olen yrittänyt tutustua jonkin verran täkäläisiin äiti-ihmisiin, mutta aika heikoin tuloksin... Olen luonteeltani erittäin sosiaalinen ja normaalisti iloinen, kielimuuri on vain täkäläisillekin liikaa.
En kehtaa enää miehelleni valittaa, hän näkee surkean olotilani ja minä pelkään, että hän lähtee ja jättää meidät. Olen niin pohjattoman surullinen, etten tiedä miten tästä selviän eteenpäin. Entä jos hajoan? Miten lapset? En jaksa enää olla yksin!
Onko kenelläkään kokemusta tällaisesta? Haluaisin niin olla onnellinen, enkä siihen täällä ainakaan pysty. Olen yrittänyt sopeutua, mutta olen antanut periksi, en jaksa enää edes yrittää. Tämä viiimeinen vuosi on todellakin imenyt minusta kaiken jäljellä olevan mehun pois. Suomeen muutto ei ainakaan vielä ole mahdollinen...
Miten ihmeessä saan mieheni tajuamaan, että olen todellakin nuorallatanssija, odottelen seuraavaa tuulenpuuskaa, joka heivaa minut nuoralta pois.
Olen niin väsynyt ja yksin. :' ( Minusta ei yksinkertaisesti ole tähän.
Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun... Toivottavasti tekstistä sai edes jotain selvää.
CC.
Kommentit (10)
... Erona vaan se että minulla on suomalainen mies ja olemme hänen työn perässä komennuksella. Tuntemukset kanssasi käy aivan yksiin ja tiedän terkalleen miltä sinusta tuntuu:o(
Jos haluat, niin laita minulle e-mailia osoitteeseen sininen32@hotmail.com.
Kiitos neuvoista ja tuesta vastanneille!
Välillä on näitä harmaita päiviä ja välillä risukasaan paistaa vielä aurinkokin... Nämä aurinkoiset päivät ovat vain aika vähissä. :(
Olen ollut siis Suomi-koulun kanssa tekemisissä, kun laitoin esikoiseni sinne. Olen ollut vain niin huonossa kunnossa raskauteni kanssa, että lääkäri kielsi minulta liikkumisen... Joten olen pyöriskellyt yksinäisyydessäni ja supistuksissani kotosalla, koska Suomi-koulu on niin kaukana kotoamme. :( Eikä ole ketään, joka voisi lastani sinne kuskata leikkimään suomalaisten lasten kanssa. Muutenkin tämä on hankaloittanut ihan normaalia elämää tämä raskaus, koska tämä on ollut fyysisestikin todella hankalaa aikaa!
Haluan vain muuttaa Suomeen ja elää " normaalisti" . Tehdä sellaisia juttuja, joita " normaalit" äidit tekevät; käyvät puistoissa, näkevät ystäviään ja heidän lapsiaan, kylästelevät, käyvät jumpassa jne... Täällä ovat kaikki vaihtoehdot niin vähissä jo pelkästään sen takia, että olen kielipuoli. :' (
Laitan sinulle sähköpostia myöhemmin, kunhan ehdin taas koneelle (en muista nimimerkkiäsi, mutta laitoit osoitteesi tuohon viestiisi). Toki muutkin saavat kommentoida ja jakaa kokemuksiaan. Neuvoja kaivataan, ja rohkaisua!
CC.
Kirjoitat vaikeasta asiasta. Itsekin expattina tunnistan itseani siita mita olet kirjoittanut. Saitkin jo jotain kommentteja; tassa kuitenkin viela muutamia ajatuksia.
Muista, etta vuosi uudessa maassa on viela aika lyhyt aika. Itse olen asunut nyt neljassa ulkomaassa vuodesta 1991 lahtien aina useamman vuoden kerrallaan, ja vasta juuri noin yhden vuoden jalkeen uudessa paikassa olen alkanut jotenkinkaan viihtya. Kielen oppiminen on tosiaan yleensa ihan must etta voisi tuntea oloansa mitenkaan kotoisaksi ja saada ystavia. Samanlaista kuin koti-Suomessa elamastasi ei varmaan kuitenkaan tule, mutta toisella tavalla hyvaa siita voi kylla tulla.
Sanot myos etta olet ollut aikaisemminkin masentunut; silloin asuit siis Suomessa? Muuttaminen takaisin Suomeen ei siis valttamatta ole ratkaisu masennukseesi. Itsellekin tuli alkuvuosina (tai noin ekat 10 vuotta) ulkomailla sellainen refleksi etta aina kun en viihtynyt halusin lahtea joko Suomeen tai edelliseen maahan takaisin. Pidemmat visiitit Suomeen ja entisiin kotimaihin palauttivat sitten maanpinnalle ja huomasin etta kurjaa voi olla missa vain. Mita miehesi tekisi jos muuttaisit takaisin Suomeen? Pystyisiko han tulemaan mukana, vai jaisiko han ulkomaille? Jotenkin se oma onnellisuus pitaisi pystya loytamaan vaikka missa ymparistossa, oma paha olo kun ei ymparistoa vaihtamalla useinkaan parane vaan sen vie mukanaan. Itsekin viela opettelen tata, eli en halua saarnata, pain vastoin. Ajattelin vain tuoda tatakin puolta asiasta esille.
Toivon sinulle ja perheellesi sydamestani kaikkea hyvaa ja toivottavasti loydat jonkun ratkaisun tilanteeseesi.
...olen rasittanut vuosien varrella omaa (ulkomaalaista) miesta pahalla olollani paljonkin. Tavallaan ajattelen etta tallainen " rasitus" kuuluukin osin avioliittoon ;-), mutta toisaalta se voi myos tehda tilanteen itsellesi vaikemmaksi koska se lisaa stressia suhteessanne (nain ainakin on meilla) ja saatat myos itse tuntea siita syyllisyytta. Voisitko siis loytaa jonkun koulutetun kuuntelijan, esimerkiksi terapeutin, psykologin, psykiatrin tms. jonka luona voisit kayda keskustelemassa englanniksi tai jollain muulla osaamallasi kielella vaikka kerran viikossa? Mielestani tallaiseen keskusteluapuun ei edes tarvita mitaan erityista " diagnoosia" tai sairauden hoitoa, ja se voisi helpottaa tilannettasi kummasti ja myos vahentaa sita tunnetta etta " rasitat" miestasi huolillasi.
Niin ja viela: muista etta kaikenlainen tunneherkkyys kuuluu myos raskauden " taudinkuvaan" ja kunhan olet paassyt synnytyksen jalkeisen hormonimyrskyn yli niin maailma voi nayttaa erilaiselta. Lisaksi pieni vauva voi olla avain uusiin ihmissuhteisiin: ainakin mina koin esikoisen synnyttya saavani paljon positiivista huomiota ihan ventovierailtakin vauvan takia. Kontakti se on pienikin kontakti. :-) Minusta tuossa tilanteessa ei pitaisi tehda mitaan isoja paatoksia kuten palaaminen Suomeen, vaan pitaisi odottaa niin kauan etta olet jotenkinkaan normaalitilassa ennenkuin teet mitaan radikaaleja muutoksia. Usko pois, valoa _on_ tunnelin paassa.
kuulutko vielä suomessa Kelan piiriin? onko hyvät suhteet omiin vanhempiisi? Suomessa kun saa lapsien kanssa elävä aika hyvät tuet. Itselle tuli mitta täyteen vuosi sitten ja pakkasin kamat ja lähdin suomeen lapsen kanssa. Onneksi sain asua vanhempieni luona ja normalien kotihoidon tukien, lapsilisän ym avulla selviydyin. Mies tosin lähetti rahaa ja kävi meitä 4-6viikon välein katsomassa. puoli vuotta siinä meni kunnes olin valmis lähtemään takaisin.
En halua herätellä toiveita samanlaisesta ratkaisusta, kun en tiedä tilannettasi suomessa, mutta suosittelen lämpimästi miettimään perinpohjaisesti vastaavanlaista tilapäisratkaisua 6-12kksi. En usko että teidän suhde sen kummemmin siitä kärsisi, ei sen enempää kuin jos miehesi päätyy hoitamaan masentutnutta äitiä, vastasyntynyttä ja esikoistanne työn ohella. Kuulostaa kovalta, mutta realistiselta. Voitko esim vielä lentää suomeen ennen synnytystä? Tai sitten voisit lentää 1-2 kk vauvan syntymän jälkeen. Jo ajatus siitä auttaisi varmasti loppuraskauden yli.
Itse opin että vaikka olisi kuinka vahva ja päättää että jaksaa, joskus on turha sinnitellä urheasti, sitä vaan kaivaa kuoppaa syvemmäksi. Mielestäni saa antaa periksi ja olla ihmisten ympäröimänä kunnes itse toipuu ja voi paremmin. Sitten voi yrittää uudestaan, vahvempana ja ehjempänä. Tässä maailmassa on nykyään niin monia perhemalleja, että tilapäinen etäisyys ei mielestäni ole mitenkään tuomittavaa. Onhan suomessakin perheitä joiden miehet reissaavat satoja päiviä vuodessa, eli käytännössä ovat ns. osa-aikaisiä hetken aikaa urastaan. Meillä se toimi ihan hyvin.
se on totta että koti-ikävän iskiessä tulee muutto suomeen mieleen, mutta nyt asun jo toisessa maassa, siis suomen keikan jälkeen, enkä usko että muutan pitkääääääääään aikaan suomeen, ehkä sitten joskus tai jouluna. Minulle se 6kk auttoi juuri tuon tyyppisessä tilanteessa pitkälle, pääsin umpikujasta pois ja sain tarkastella asioita tavallaan " kotoa" . joka ei kuitenkaan enää ollut se koti, mutta jonkinlainen turvasatama missä oli hyvä ladata akkuja.
nyt itseasiassa olen palannut työelämään ja erottunut lapsen isästä, mutta en tunne tarvetta " paeta" enää vaikka välillä ottaakin pirun koville, vaan elämä jatkuu ja osaan elää sitä täälläkin.
Voimia!
Psykologista: Yritin etsiä psykologia, joka puhuu englantia, mutta en ole löytänyt. Edes amerikkalaisesta sairaalasta ei moista löytynyt! Pitäisi siis varata aika ranskalaiselle lekurille ja ottaa mies mukaan tulkkaamaan... Ei mitään järkeä. :/
En kuulu enää Kelan piiriin... Mutta suomen kansalaisena varmaan saisin tuet, jos muuttaisin siis kirjani Suomeen. Hyvät välit minulla on vanhempiini, erittäin läheiset ja Suomessa asuessani olimme erittäin paljon tekemisissä. Esikoiseni on varsinkin hyvin läheinen pappansa kanssa.
Joku ratkaisu on keksittävä... En pysty olemaan hyvä äiti lapselleni (kohta lapsilleni!), kun olen näin mieli maassa. Olen todellakin niin väsynyt... Haluaisin niiiin jaksaa jatkaa ja kerätä jostain voimia, mutta olen käyttänyt kaikki voimavarani ihan loppuun! :( Odotan innolla seuraavaa reissua kotikonnuille, mutta jo nyt ahdistaa, kun tiedän, että minun pitää tulla tänne yksinäisyyteen takaisin. Eilenkin mieheni oli töissä klo 07-20.00, illalla olin niin piipussa tämän raskauden, yksinäisyyden ja kiukuttelevan esikoisen kanssa, että itkin itseni uneen. En jaksa enää tätä yksinoloa!
Ei minulla enää edes jaksa kiinnostaa opetella maani kieltä ja edes yrittää viihtyä, jotenkin olen vain niin uupunut tähän " yrittämiseen" . Kokoajan yritän ja yritän, ja silti tuntuu tältä. Ja vain odotan; odotan vauvan syntymää, sitten odotan reissua kotiin rakkaiden luokse, sieltä palattuani odotan seuraavaa reissua. Kokoajan odotan jotakin.
On tämä niin vaikeaa. Ja välillä tuntuu, että valoa ei todellakaan ole tunnelin päässä.
Tiedän, että tämä raskaus saa minut ihan " sekaisin" , mutta ei se ole pelkästään tätä. Ei elämän kuuluisi olla vain selviytymistä päivästä toiseen.
Alan taas odottamaan iltaa ja sitä hetkeä, kun saan laittaa nukkumaan ja olen taas yhden päivän lähempänä laskettua aikaa ja matkaa kotiin.
Kiitos kaikille tsempeistä.
CC.
En tiedä, missäpäin Ranskaa asut, mutta satuin tänään aikani kuluksi lukemaan sivu sivulta ruotsalaiselta kirkolta mukaani ottamaani Fusac-ilmaisjakelulehteä ja siinä näytti olevan roppakaupalla englantia puhuvien psykoterapeuttien yhteystietoja osastossa health & well being.
Tai olisiko helpompi puhua ruotsiksi? Näin nimittäin myös ruotsalaisella kirkolla heidän oman lehtensä, jossa oli muistaakseni ruotsalaisten lääkäreiden lisäksi myös psykologin/psykoterapeutinkin ilmoitus.
Yhden suomalaisen psykologin tiedän, mutta hän ei asu Pariisin seudulla, enkä tiedä tekeekö hän edes terapia- tai keskustelutyötä, kun on varsinaisessa työssä sairaalassa vähän toisella alalla.
Toivottavasti löydät apua ja olisiko sinun mahdollista soitella esim. siellä Suomi-koululla tapaamillesi suomalaisäideille ja saada seuraa ja vertaistukea sitä kautta? Jollet pysty liikkumaan kotoa, niin voisitko yrittää kutsua vieraita teille kylään?
Voimia sinulle loppuraskauteesi ja toivotavasti saat apua!
Vaatii tietty rahaa ja enemmän tilaa, mutta silloin saisit kaikkiin asioihin apua ja tukea. Tiedän, että kun vauva on pieni, niin esikoinen tarvii paljon huomioita.
Tai voisiko Suomi-seurasta joku tulla teille ?
Itsekkin asun ulkomailla ja ystavat ovat kylla todella tarkeita, ne ikaan kuin korvaavat taalla asuessa vanhat kaverit seka sukulaiset. Olen myoskin huomannut, etta paikallisiin aiteihin on vaikea tutustua ja kaveripiiri koostuukin paaasiassa suomalaisista. Loytyyko asuinpaikaltasi jotain suomalaisten kauppakamaria, jarjestoa tai koulua, jota kautta voisit tavata muita aiteja? Laitappa ilmoitus myos jollekkin expaattien nettisivulle tai vaikkapa taman vauvalehden ulkosuomalaisten palstalle, sita kautta voisit loytaa oman alueesi suomalaiset mammat.