Lue keskustelun säännöt.
Miten toivun suhteesta, joka kesti yli kolme vuotta ja jonka aikana itsetuntoni sekä elämänhaluni lytättiin maan rakoon? Miten päästää irti?
30.08.2022 |
Neuvoja kaipaisin.
Jossain vaiheessa meinaa usko loppua kokonaan, pääsenkö oikeasti koskaan eroon hänestä. Tavallaan tuntuu kuin hän olisi jollain tavalla tullut asumaan minuun, minun mieleeni. Kaikki on tapahtunut hiljaa ja olen hyväksynyt asioita, joita kenenkään ei missään tai minkäänlaisessa suhteessa tulisi hyväksyä ja alistua hiljentymään sekä loputtomaan ymmärtämiseen.
Olen sitten vain kestänyt ja masentunut, vaipunut omaan maailmaani vihaamaan kaikkea, etenkin itseäni. Oikeasti olen menettänyt paljon suhteen aikana. En kehtaa edes kertoa mutta valitettavasti asia nyt vain on nän. Olen muuttanut pois ja voin olla omillani, silti suhde on olemassa, side, jota en saanut katkeamaan.
Miten päästää irti, miten toipua? En halua häntä elämääni..Minä en vain jaksa enää.
Kertokaa kokeneet ihmiset, kun pääsitte riuhtaisemaan irti traumasidoksesta. Miten se kävi ja miten te toivuitte? Sydämellinen kiitos jos etukäteen.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä mietin itsekin. Suhde on kestänyt vain reilun puoli vuotta, hirvittävän usein henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Järki sanoo että älä enää koskaan erehdy tapaamaan häntä, sydän toivoo että ihme tapahtuisi. Siis järki tietää tosiaan ihmettä vaadittavan.
Tarvitsisin varmaan laastarin. On se ennenkin auttanut vastaavissa, ja pian on voinutkin vain ihmetellä että mitä minä siinä tyypissä oikein näin.
Mutta kun sydän ei halua lähteä etsimään uutta, eikä järkikään jaksa enää.Läheisriippuvuuteen on saatavilla apua. Better Help.
En usko olevani läheisriippuvainen. Olen kuitenkin usein lähtenyt suhteesta itse, ja ollut pitkään sinkkuna ennen tätäkin. Tähän viimeiseen vain hullusti rakastuin, ja suhteessa oli jotain hyvää, mutta kuukausi kuukaudelta enemmän huonoa. Sydän ei tahdo uskoa ettei sitä hyvää voisi olla koko ajan. No, ehkä voisikin jos lakkaisi juomasta, sehän näihin kauheimpiin tilanteisiin johtaa.
Ehkä ei muuten pysty.
Nytkin hän pommittaa kuinka rakastaa ja on pahoillaan. Sattuu kun rakastaa, ja järki sanoo ettei enää uskalla tavata.
No mitäs et ole laittanut estoja, ota jo vihdoinkin vastuu itsestäsi ja hyväksy tosiasiat (tyyppi on epävakaa alkoholisti jolle juominen on tärkeämpää kuin sinä.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä mietin itsekin. Suhde on kestänyt vain reilun puoli vuotta, hirvittävän usein henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Järki sanoo että älä enää koskaan erehdy tapaamaan häntä, sydän toivoo että ihme tapahtuisi. Siis järki tietää tosiaan ihmettä vaadittavan.
Tarvitsisin varmaan laastarin. On se ennenkin auttanut vastaavissa, ja pian on voinutkin vain ihmetellä että mitä minä siinä tyypissä oikein näin.
Mutta kun sydän ei halua lähteä etsimään uutta, eikä järkikään jaksa enää.
Näissä asioissa ei kannata toivoa ihmettä.
kyllä siitä voimistut ja taas etsit räkälästä seuraavaa pano miestä tosin hekin voivat pahoin katsoessaan sinun tatuoitua ruhoasi
Mulla sama kokemus taustalla ja kestikin tuon saman 3 vuotta.
Kaiken lisäksi suhde päättyi siihen, että mulle kerrottiin miehen seurustelevan parhaan ystäväni kanssa. Ja mä tyhmä en huomannut mitään! Nykyään en pidä itseäni tyhmänä, vaan tajuan, että tuokin oli vain yksi väkivallan muoto lisää. Jos se ei olisi ollut tuo ystäväni, se olisi ollut joku muu.
Kliseinen vastaus, mutta aika se on joka auttaa. Mä olin aluksi kaikkea säikähtelevä vapiseva ihmisraunio. Painajaisia, itsetuhoisia ajatuksia, itseinhoa.
Noin vuoden päivät siihen meni, että aloin muistaa kuka mä olen. Mistä mä pidän, mitä mä ennen harrastin jne. Tuossa vaiheessa ulkonäköäni alettiin kommentoimaan positiivisesti ja yllättyneesti, että mitä sulle oikein on tapahtunut. Tajusin, että jopa ulkonäköni oli muuttunut tuon "miehen" myötä.
Nyt voi tuntua siltä, ettei tuosta pääse mitenkään yli, mutta usko pois, tulee se päivä jolloin huomaat, ettet ole ajatellut koko juttua aikoihin. Tsemppiä!
En usko olevani läheisriippuvainen. Olen kuitenkin usein lähtenyt suhteesta itse, ja ollut pitkään sinkkuna ennen tätäkin. Tähän viimeiseen vain hullusti rakastuin, ja suhteessa oli jotain hyvää, mutta kuukausi kuukaudelta enemmän huonoa. Sydän ei tahdo uskoa ettei sitä hyvää voisi olla koko ajan. No, ehkä voisikin jos lakkaisi juomasta, sehän näihin kauheimpiin tilanteisiin johtaa.
Ehkä ei muuten pysty.
Nytkin hän pommittaa kuinka rakastaa ja on pahoillaan. Sattuu kun rakastaa, ja järki sanoo ettei enää uskalla tavata.