Lue keskustelun säännöt.
Reppanavanhemmat, vertaistukiketju
29.08.2022 |
Reppanavanhemmilla tarkoitan nyt sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole itse kasvaneet koskaan aikuisiksi.
Oma äitini sairastui mieleltään ollessani muutaman vuoden ikäinen. Pian tämän jälkeen isäni alkoi hakea lohtua alkoholista (myös hän sairastui myöhemmin mielenterveyden häiriöön). Molemmat ovat kykenemättömiä normaaliin aikuisen elämään, juuri ja juuri saivat hoidettua lapselle ruokaa pöytään. Minkäänlaista "kasvatusta" tai rajoja en saanut, eiväthän he osanneet omia rajojaankaan asettaa.
Itse aloin oireilla teini-ikäisenä (ahdistusta ja masennusta), nyt olen jo keski-iän kynnyksellä ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Jotenkin olen vasta ihan hiljattain alkanut ymmärtämään, miten kamala kasvuympäristö minulla on ollut. Ei pitäisi kenenkään lapsen joutua kasvamaan tuollaisten vanhemmuuteen täysin kykenemättömien henkilöiden kanssa. Toivon, että olisivat älynneet hakea jotain apua tai antaneet minut parempaan perheeseen. Yritän nyt itse löytää omia rajojani ja opetella hyväksymään tämän elämän sellaisena kuin se on.
Olisi mukava kuulla, mikäli jollakin toisella on samanlaisia kokemuksia.
Kommentit (3)
Minulla ei ole ongelmaiset vanhemmat, vain yksinkertaiset, sekä ajatusmaailmoiltaan että toimiltaan. Kadehdin aina akateemisten perheiden lapsia; heillä oli (älyllisesti) aina kattaus tarjolla kotona, innostavia suunnitelmia, eteenpäin menon ja kehityksen meininki. Itse junnasimme jonkinlaisessa agrikulttuurisessa kehittymättömyyden kuopassa, jossa ei edes ymmärretty, että toiminta oli kuin hölmöläisten pyörintä ikuisessa luupissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole ongelmaiset vanhemmat, vain yksinkertaiset, sekä ajatusmaailmoiltaan että toimiltaan. Kadehdin aina akateemisten perheiden lapsia; heillä oli (älyllisesti) aina kattaus tarjolla kotona, innostavia suunnitelmia, eteenpäin menon ja kehityksen meininki. Itse junnasimme jonkinlaisessa agrikulttuurisessa kehittymättömyyden kuopassa, jossa ei edes ymmärretty, että toiminta oli kuin hölmöläisten pyörintä ikuisessa luupissa.
Tähänkin on tavallaan helppo samaistua. Muistan, kun nuorena aikuisena tutustuin silloisen poikaystäväni perheeseen. Harrastivat teatteria ja kuuntelivat laajasti erilaista musiikkia. Ja vaikka heilläkin omat ongelmansa oli, niihin ei jääty kiinni, vaan mentiin eteen päin. Olin aivan ällistynyt että sellaistakin voi elämä olla, ettei jokaista päivää täytä huolet ja sairaudet ja negatiivisuus, vaan elämästä voi myös nauttia ja erilaisia asioita harrastaa (myös yhdessä omien vanhempien kanssa). Samalla ymmärsin, miten paljon lapset (hyviltä) vanhemmiltaan perivät: kiinnostuksen tiettyjä aiheita kohtaan, jopa musiikkimaun, innostuksen kokeilla uutta ja haastaa itseä, terveen itsetunnon, luottavaisen suhtautumisen maailmaan ja muihin ihmisiin.
Minä olin saanut vain kuvan sellaisesta maailmasta, jossa kaikki on vaikeaa, mikään ei kannata, toiset ihmiset ovat ilkeitä ja pahoja jne. Ja jotenkin sellainen ankeuden ja huonon kohtalon pohjavire koko ajan. Onhan tässä nyt ollut (ja on edelleen) melkoinen rämpiminen ulos tuosta kaikesta.
AP
Lisättäköön vielä, että olivat jo ennen sairastumisia "reppanoita". Ymmärrän, että heilläkään ei ole ollut sellaista lapsuutta, jonka jokainen ansaitsisi ja tarvitsisi, jotta saisi ns. hyvät eväät elämään.
AP