Tytön vaikea sopeutua uuteen tarhaan - äiti ihan rikki, vertaistukea kaivataan!

Olisi varmaan kannattanut kesällä yrittää jo tutustua tuleviin kavereihin, mutta tee se nyt viimeistään! Kutsu sieltä kavereita leikkimään teille, pidä jotkin juhlat, tutustu muihin vanhempiin.

Hei leidit,

meidän tyttö 4,5v vaihtoi tarhaa, ja uudessa aloitti viime vkolla - 3 vkon kesäloman jälkeen. Syy vaihtoon oli että vanha tarha on erittäin kaukana sieltä missä asumme ja isällä tuli aamuisin huimasti lisää työmatkaa kun kiersi tarhan kautta.

Uusi tarha on ihan meidän asuinpaikan lähellä sekä tuleva koulu. Ideana oli että tyttö oppisi tuntemaan lapsia asuinympäristöstä yms.

Alkupäivät meni hyvin mutta nyt hän illalla ja aamulla itkee ettei halua mennä tarhaan. Sanoi että on ikävä vanhaa tarhaa ja yhtä tätiä sieltä, jonka kanssa olivat erittäin läheisiä. ( Aloitti tarhan 2,5v)

Sanoi toivovansa että olisi jo aikuinen ettei tarvisi tarhassa käydä ja miksi Jumala on keksinyt säännön että hänen tarvitsi vaihtaa tarhaa... =(

Uudessa tarhassa sanoivat että tyttöä ei kiinnosta tulla leikkeihin mukaan yms.

Edellisessä tarhassa hän oli melkein porukan keskipiste - mietin että ehkä tässä osa ongelmaa..?

Tänään aamulla myös itki että ei halua mennä tarhaan ja sanoi että on tämä kyllä niin harmi.

Mun ihan sydämestä ottaa....kun toinen on niin suruissaan=(

Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia tarhavaihdosta yms vastaavista - miten teillä meni ja mitkä asiat auttoi sopeutumiseen?

Kiitos etukäteen.

Tärkein ehkä kuitenkin olisi, että saisi sieltä hyvän kaverin jonka kanssa olisi kiva leikkiä.

Tarhatädit voisivat varmaan auttaa asiassa?

Meillä oli viime syksynä täysin vastaava tilanne, samassa iässä vielä. Tosin päiväkodon vaihdon syy oli, että vuorohoidon tarve loppui ja tyttö siirtyi ns. normaalitarhaan.



Meillä asiaan auttoi vaan aika! Tyttö kanssa itki iltaisin, että haluaa vanhaan tarhaan ja kaipasi vanhoja kaveraita... Me puhuttiin uuden tarhan hoitajan kanssa asiassa ja hän otti tytön sitten hoiviinsa alkuun, ja vähitellen tyttö sopeutui.. Monta kuukautta siinä kyllä meni ja olin itsekin välillä aivan rikki, kun piti tyttöä kuskata hoitoon, missä hän ei viihtynyt...=(



Oikeastaan en siis osaa auttaa, muutenkun sanomalla, että ajan kanssa helpottuu...

Tyttö aloitti eskarin ja sydänystävät muuttivat eri puolille kaupunkia ja osa lähti ruotsinkieliseen.

Nyt kulunut melkein 2 vkoa ja uusia ystäviä löytynyt. Eiväthän he vielä vedä vertoja vanhoille kavereille (joita tapaa vielä harrastusten ja kyläilyn merkeissä), mutta iloinen tyttö kuitenkin. Alku oli hankalaa. Sanoi, että on yksinäistä.

Jos sinua yhtään lohduttaa, niin äkkiä lapsi uusia ystäviä löytää. Näin kävi meilläkin. Se vei vaan aikansa. Jollain kestää hetki jollain kauemmin.

toi on kyllä tosi ikävää, kun lapsi ei haluaisi tarhaan jäädä. Meidän neidillä (5v.) on vähän samanlainen homma menossa, kun piti vaihtaa tarharyhmää, ei tosin niin pahalaatuisena, onneksi. Ja kyllä muistan kun aloitti tarhan millainen suru oli puserossa.

Mutta onneksi lapset on hyvin sopeutuvaisia, kunhan ei vaan itse tee asiasta ongelmaa. Tarkoitan sitä, ettei näytä lapsoselle kuinka pahalle sinusta itsestäsi tuntuu jättää itkevä lapsi. Muista näyttää iloista naamaa aina kun lähdet tarhalta ja hilpeät heipat perään. Meillä ainakin auttoi myös kun tarhan jälkeen kyseltiin mitä kaikkea hauskaa tapahtui päivän aikana. Ja se myös, että velipoika haikailee, miten helppoa ja hauskaa oli kun itse oli tarhassa. :) Voi tuota kolmasluokkalaisen rankkaa elämää...

Uskon, että lapsesi vielä löytää hauskuuden tarhassa olemisesta, kunhan itse koet asian positiivisena ja olet kiinnostunut toisen päivästä, se vaan ottaa oman aikansa. Joillakin pitempään, kuin toisilla, mutta lapset ovat selvinneet paljon vakavemmistakin asioista ilman traumoja.

Älä sure, helpottaa vielä.

... mielelläni myös neuvoja, itsellä ei ole antaa. meillä tarha vasta alkamassa 4,5-vuotiaalla pojalla. vielä ei olla käyty edes tutustumassa. ollut tähän asti tutuilla hoitajilla. tuo päiväkoti on nyt olosuhteista johtuva pakko, mutta poika itse ei ole innostunut. ja minulla itsellänikään ei ole kokemusta päiväkodista, niin täytyy myöntää, että itseänikin hieman mietityttää. meidän poika ryhmässä usein syrjäänvetäytyvä, eli sikäli eri tilanne, jos sinun lapsesi mielellään keskipisteessä. jos totta puhun, niin pk vertautuu mielessäni kouluun ja pelkään, että tarhassa kiusataan. johtunee omista koulumuistoista. toisaalta hyvässä tapauksessa tarhassa aikuisia, jotka seuraavat että kiusaamista ei tapahdu ja poika voi saada hyviäkin kokemuksia isossa ryhmässä toimimisesta. pojalle en toki ilmaise, että äitiäkin hirvittää, vaan yritän rohkaista että hän on nyt jo niin iso, että menee päiväkotiin.



luulen, että olisi vaikeaa käytännössä tutustua etukäteen tarhakavereihin. vaikka asuisi samalla asuinalueella, niin onhan lapsilla erilaisia hoitomuotoja ja tarhassa ollaan eri ryhmissä, eli olisi aika moinen säkä, jos tarhakaveriin etukäteen tutustuisi. me asumme vielä haja-asutusalueella eikä lähikilometrien sisään mahdu pojan ikätoveria. enkä usko, että heti alussa olisi helppo tutustua muiden vanhempiin ja pyytää tarhakavereita kylään, kun ihmisillä usein omat kuvionsa arjessa. ei sillä, voisi sitä yrittää, jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi.



ap, toivottaavsti teidän tytön tarhassa käynti helpottaa pian!



M

jotkut lapset sopeutuvat hitaammin..ota itsellesi asenne että uusi tarha on nukava paikka, älä lapsen kuullen sano mitään negatiivista vähään aikaan..on hyvä että lapsesi osaa jo puhua tuntemuksistaa ja edelleen niistä on hyvä puhua, mutta kunhan aikaa kuluu (yleensä noin kk) sopeutuminen nopeutuu..

niitä lapsia tuskin on niin valtavasti, ettei voisi tutustua.



Kun me muutettiin uudelle alueelle, panin lapsen paikalliselle puistotädille, jolla oli samanikäinen lapsi ja joka asui naapurissa, panin paikalliseen muskariin, jossa kävi kaikki paikalliset lapset, osallistuin kaikkiin rientoihin, kotiseutuyhdistykseen jne. ja jututin kaikkia koiraa ulkoiluttaessa.



Nyt lapsemme tuntevat täältä koko lailla kaikki suunnilleen samanikäiset. Ja tää on hyvin hajanainen lähiö Helsingissä, jossa lapset on ihan hajallaan eri päiväkodeissa ja kouluissa ovat ihan eri puolilla.

"jos mä kuolen, niin mun ei tarvitse mennä maanantaina hoitoon".



Meillä tuskaa lisäsi se, että tyttö vaihtoi päiväkotiin joulukuussa, jolloin kaveruussuhteet oli jo muodostuneet.



Aika oli tosiaan ainoa mikä auttoi. Onneksi päiväkodissa oli yksi sydämellinen hoitaja, joka antoi aikaansa ja syliään.

oma suhtautumisesi. Meillä ainakin marinat päiväkodin kamaluudesta ovat loppuneet kun itse olen aina inttänyt vastaan että mukavampaa päiväkodissa on kuin yksin kotona ja kehunut miten ihanaa lapsella päiväkodissa on (vaikkei aina olisikaan). Enkä ole jäänyt itkuja kuuntelemaan ovenrakoon. Tämä tietenkin siinä tapauksessa että päiväkodissa ei ole oikeasti mitään vikaa, vaan lapsi valittaa koska uusi ympäristö ei vielä tunnu täysin tutulta.

että olette jakaneet kokemuksianne, helpotti jo kuulla että muillakin on ollut takkuista ja niistä on päästy yli.

Positiivisena olen yrittänyt pysyä ja tyttöön myös sitä tarttuttaa.

Ennen lomia hän kävi uudessa tarhassa tutustumassa ja oli siellä n. pari tuntia.

Toivon että hän ystävystyisi jonkun kanssa tiivimmin, mikä varmaan auttaisi.

Tsemppiä myös kaikille muille tarhalaisille!

t. ap

että olette jakaneet kokemuksianne, helpotti jo kuulla että muillakin on ollut takkuista ja niistä on päästy yli.

Positiivisena olen yrittänyt pysyä ja tyttöön myös sitä tarttuttaa.

Ennen lomia hän kävi uudessa tarhassa tutustumassa ja oli siellä n. pari tuntia.

Toivon että hän ystävystyisi jonkun kanssa tiivimmin, mikä varmaan auttaisi.

Tsemppiä myös kaikille muille tarhalaisille!

t. ap

Että katselisivat vähän perään ja huolehtisivat, että pääsee kaveriporukoihin. Näin aluksi. Myöhemmin asiat sujuu "itsestään". Meidän esikoinen meni 4½ vuotiaana päiväkotiin "uutena" ja oli vain kolme-neljä päivää viikossa. Pelkäsimme, että jää kaveripiiristä ulkopuolelle. Joten pyysimme tätejä vähän tuuppaamaan oikeaan suuntaan. Ja pyysimme myös, että katselevat vähän perään muutenkin.

Meillä tuskaa lisäsi se, että tyttö vaihtoi päiväkotiin joulukuussa, jolloin kaveruussuhteet oli jo muodostuneet.

Aika oli tosiaan ainoa mikä auttoi. Onneksi päiväkodissa oli yksi sydämellinen hoitaja, joka antoi aikaansa ja syliään.

Meillä kesti melkein neljä kuukautta ennen kuin voi sanoa tytön edes jollain lailla sopeutuneen.