Onko teille tapahtunut yhtäkkistä valaistumista sen suhteen, että olet ollut aika ikävä tyyppi?

Tajusin kuinka feikki olen. Yritän korjata tapani.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin kuinka feikki olen. Yritän korjata tapani.

Olet rohkea kun uskallat tunnustaa. Minä olin epäkypsän itsekeskeinen. Ap

Tajusin olevani todella negatiivisesti asiat näkevä ja liikaa muiden mielipiteitä miettivä. En osannut olla rennosti oma itseni. Olin aika neuroottinen.

Tajusin, että muutaman kerran lapsena sanoin asioita, jotka eivät toisesta tuntuneet kivalta. Tähän puolustuksena: sanoivat hekin.

Tajusin erään toisen ihmisen positiivista työotetta seuratessani miten negatiivisesti ja maristen suhtauduin asioihin verrattuna häneen ja miten henkilö jaksoikin olla aina niin ällöpositiivinen.

Aloin ottaa mallia tästä positiivisesta ihmisesta ja mietin aina mitä tämä positiivinen ihminen nyt tässä tilanteessa tekisi ja sanoisi. Alkuun piti teeskennellä positiivista, mutta sitten mieli alkoi kääntyä itsellään niin, että alkoi oikeasti nähdä asiat ja ihmiset positiivisessa valossa.

Tämä ulottui lopulta myös työn ulkopuolelle. Lopetin esim muiden ihmisten arvostelun, ilkeän juoruilun ja haukkumisen kun tajusin mikä myrkynkeittäjä olen ollut.

Olen darrassa ja laskuissa. En ole muuttanut käytöstapojani.

Olen tajunnut että olin rasittava ensimmäisessä parisuhteessa. Olin tyytymätön omaan itseeni ja se heijastui ulospäin ja syyllistin kumppania ties mistä, muuttaisin asian jos voisin. Olemme eronneet 20 vuotta sitten.

Uskon, että veljelleni on. Ja siksi ei uskalla eikä kehtaa enää näyttää naamansa. Ollut väkivaltainen ja varastanut tavaroitani sekä muuta perintöosuuttani. Häpeää loppuikäns, koska itse tiedn mitä on tehnyt eikä kehtaa enää kohdata.

Tajusin että kaikkia ei voi miellyttää ja jos haluan että jotain tapahtuu, pitää ottaa asiat omiin käsiin. Kynnysmattona olo loppui.

Joo tuli joskus 25 vuotiaana. Sen jälkeen olen yrittänyt olla kivempi tyyppi. Aina ei onnistu, mutta ainakin yritän. Lohduttaudun sillä, että jotkut ei tajua ikinä tai eivät edes yritä olla kivempia.

Kun ihastuin ja rakastuin unelmien mieheen, halusin olla paras mahdollinen versio itsestäni.

Rehellisyys omista puutteista on oikein tervettä vaihtelua palstalla, jossa on paljon muiden moittimista.

Olen ollut ääliö monta kertaa. Mutta ihminen kehittyy koko ajan.

Kerroit tavanneesi liioitellun version itsestäsi. Leikkikö joku sinulle peiliä? Huomioitko myös sen, että liioittelu korostaa sitä mikä on muutoin satunnainen toimintamalli. Muistiko hän peilata myös positiivisia puoliasi?

Tietenkin välillä tulee herätyksiä siihen miltä, jokin toimintatapani näyttää ulkopäin katsottuna.

Se taas miksi joku kokee oikeutuksekseen alkaa peilaamaan toisen käytöstä antaakseen opetuksen, onkin asia erikseen. 

Kristuksen edessä minä olen totaalisen syntinen ja paska - ja ihan olen ollut sitä muidenkin edessä. Kun päästin irti _kaikesta_, olen vähitellen parantumassa. Ja samalla fyysisesti kuolemassa pois.

Joo olin suunnilleen kolmekymppinen kun töissä yksi työkaveri räjähti mulle epäasiallisesti, mutta tajusin että kyllä tässä nyt taitaa olla totta toinen puoli. Haukkui siis että olen töykeä ja mun asenne muita kohtaan halveksiva. Tahallani en ollut sellainen ollut, mutta en ollut myöskään ymmärtänyt pehmentävien pikkusanojen, hymyn, smalltalkin jne merkitystä. Sen jälkeen on ollut töissä kivempaa. 

Siitä se henkinen kasvu ja kypsyminen voi alkaa.

Oletko maininnut tästä ko. ihmiselle? 

Sorry. Tämä kommentti 18 oli siis sille, joka tajusi olleensa rasittava ekassa parisuhteessaan.

Vaikka tajuaisikin toisinaan käyttäytyvänsä ikävästi, niin mitä merkitystä käytöksen korjaamisella on, jos ympäröivät haluavat edelleen kostaa aiempia tapahtumia ja vieläpä moninkertaisesti?