INHIMILLINEN TEKIJÄ- tänään! Kun sikiöllä ei olekaan kaikki kunnossa.

Olen tässä vuosien varrella huomannut että nämä elämän äärimmäiset koettelemukset vahvistavat ihmistä henkisesti valtavasti. Tähän astisen elämäni aikaan sattuneista tapahtumista luulen että mikään ei ole raskaampaa kuin oman lapsen kuolema. Mutta siitäkin selviää ajan kanssa, aika on ihmeellinen lääke, ei se hetkessä paranna mutta pikkuhiljaa. Olen muuten nykyään kahden terveen lapsen äiti ja meillä kulkee aina mukana pieni suojelusenkeli sydämmissämme. Haluan vielä sanoa sen että kun lääkäri sanoo että lapsi ei ole elinkelpoinen, on sitä tutkittu silloin niin paljon että on mahdotonta erehtyä. Meillä seurattiin 4 viikkoa ja jo siinä ajassa lapsen tila oli selvästi huonontunut entisestään. Kun menimme kuuntelemaan ruumiinavauksen tuloksia, silloin aivan ihana lääkäri sanoi meille että olimme tehneet lapsen kannalta oikean ratkaisun. Itsen en ole koskaan katunut keskeytystä, faktat on faktoja. Miksi jatkaa lapsen- ja omaa kärsimystä kun kuolema on kuitenkin edessä? En edes pysty kuvittelemaan millaisen viimiset n 18 rv minulla olisi edessä olleet jos en olisi keskeyttänyt. Haluan tietää miten te jotka jyrkästi tuomitsette ja ette ole asiaa eläneet voitte olla niin varmoja???t:18

Vaikka sikiö tutkitaan miljoona kertaa, ei voida täysin varmasti tietää hänen ennustettaan. Sekin on fakta. Aina on olemassa erehtymisen mahdollisuus.

Tässä vähän karhea esimerkki: Kerroppa miten on erehtymisen mahdollisuus esim tapauksessa jossa lapsella ei ole aivoja ja niitä ei nähdä lukuistenkaan tutkimusten jälkeen? Ei ne enää sinne kasva jos niitä ei ole raskauden puolessa välissä. Ei ollut minun lapseni vamma, mutta verrattavissa siihen että se tiedettiin 100%. 57 eli 18

Pikaisesti leikkaukseen ja yllätys oli suuri, kun minkäänlaista kasvainta ei löytynyt. Itselläni on patti, jossa ultran mukaan on kiinteää ainetta, erikoislääkäri sanoo että nestettä se on...ultra näyttää mitä näyttää. Eräällä ihmisellä ei ultran mukaan ollut mitään ylimääräistä munasarjassa... kasvain oli kuitenkin jo niin iso, että olisi kohta tuhonnut muutakin kuin munasarjat... Joskus ultra näyttää, että sikiöllä on jotain vialla, mutta sitten ei kuitenkaan olekkaan... Miksikähän yleensä mitään tutkimusta ei pelkästään ultran perusteella yleensä pidetä varmana...

Olen siis elänyt tilanteen jossa vauvalla ei ollut mitään mahdollisuutta. En pysty sanomaan miten olisin toiminut jos vauvalla olisi ollut joku muu vamma tai sama mikä oli mutta lievänä, koska en sellasta hetkeä ole elänyt. Sen takia ihmettelen miten ihmiset jotka eivät ole tällaista asiaa joutuneet kohtaamaan voivat olla niin varmoja?

Sinun lapsellasi on todellakin ollut vamma, jota on epäilty. Usein näin on, mutta täysin varma ei voi olla. Jos aivot todella puuttuvat, ei tietenkään ole elinmahdollisuuksia. Monen muun vamman kohdalla taas ennusteita ei voida varmasti antaa. Kukaan ei tiedä kuinka monta minuuttia, tuntia tai vuotta joku elää ja millaista elämä hänelle on.

On aivan turhaa vetää esiin noita juttuja, että " kerran mun mummolla oli niin, että nähtiin sitä ja sitä, mut sitten ei mitään ollutkaan" , jne.



Onhan aivan epäinhimillistä edellyttää naista kantamaan kuolemaan tuomittua sikiötä, vain sen perusteella, että on joku pieni mahdollisuus miljardista, että " ehkä se on kuitenkin terve vauva!"



Tuo on niin tyhmää ajattelua, että vihaksi pistää.



Jos sikiöllä ei ole aivoja, niin sitten niitä ei ole. Jos sikiöllä on hirveästi turvotusta ja poikkeamia, niin sitten niitä on. Ei se ultraääni ja muut seulontamenetelmät mitään arvan heittoa ole, älkää uskotelko itsellenne niin!



Tiesittekö, että ihmisille on tehty myös syöpädiagnooseja, ja annettu jopa kuolemantuomioita, ja sitten on käynytkin niin, että mitään sellaista ei ole löytynytkään, tai vastoin odotuksia ihminen on parantunut? Voitteko sen perusteella kehottaa jotakuta syöpäpotilasta lopettamaan sädehoidot, kun voihan olla, että diagnoosi oli väärä?



Ja ettekö te ymmärrä, että jos ainoa arvo on elämän pitkittäminen, sen jatkumisen sokea palvominen, se voi olla yhtä julmaa kuin sen päättäminenkin?



Eikä minusta ole mitään syytä heittäytyä " luonnon armoille" . Luonto on julma, eikä se kiitä ketään siitä, että kantaa kuolevan lapsen loppuun saakka. Se voi viedä äidin järjen sen lopun 20 viikon aikana tosin, sekin on luontoa. Jos lapsi elää vaikeavammaisena, ja äiti ei jaksa häntä lopulta hoitaa ja kuluu ihan loppuun, niin luontoa se on sekin. Myös lapsen kärsimät moninaiset kivut ovat luonnolle yhdentekeviä.



Jos tiedät, ettet tekisi aborttia, niin hyvä niin. Se on sinulle paras ratkaisu. Mutta kun ajattelet asiaa ihmisrakkaalta kannalta, ja muistat, että myös abortin tekevät ovat niitä ihmisiä, niin kenties voit hieman laskea aseitasi. Kannattaa aina ajatella asioita hieman useammista näkökulmista!



Minä toivotan paljon voimia niille, jotka tässäkin ketjussa ovat kertoneet oman tarinansa. Varmasti olette kokeneet hirveää tuskaa, mutta te tiedätte itse ratkaisunne olevan oikea! Ei varmasti ole helppoa lukea näitä kirjoituksia täältä, ihmiset vain usein ovat niin käsittämättömän ahdaskatseisia ja ajattelemattomia.



Itsekään en onneksi ole joutunut tuon ratkaisun eteen, enkä edes osaa sanoa, mitä tekisin. Sen näkisin sitten. Kenenkään ei pitäisi sanoa mitään järkahtämätöntä, ennenkuin se on omalla kohdalla.

Te muut ette tiedä mitään. Ei todellakaan elämän pitkittäminen ole itsetarkoitus. Mutta ei se tarkoita sitä, että elämä pitäisi lopettaa. Siinä on sentään iso ero. Eihän syöpään sairastunuttakaan tapeta. Syöpään sairastuneen sädehoito tehdään parantamiseksi, ei potilaan tuhoamiseksi. Jos ihminen on parantumattomasti sairas, voidaan tehdä päätös, että elämää ei keinotekoisesti pitkitetä, mutta siinä on selkeä ero hengen riistämiseen. Joissakin maissa sekin on kai sallittua? En tiedä olisiko se paha asia, jos täysissä sielunvoimissa oleva parantumattomasti sairas niin haluaisi. Mutta siinäkin on ero sikiöön, joka ei asiaa voi itse päättää.

Mutta älkää nyt hyvänen aika sekoittako rakkautta siihen.

Hänellä todettiin ensimmäisestä ultasta asti vamma, mutta tarkkaa diagnoosia ei tiedetty ennen syntymää. Todennäköinen keskenmeno oli koko ajan läsnä, mutta pikkuinen oli reipas. En halunnut enkä voinut mitenkään päättää hänen elämästään. Mielestäni se on Luojan tehtävä. Minulle odotusaika ei ollut erityisen vaikeaa, vaikka se olikin huomattavan erilaista. Rakastin pikkuistani, mutta valmistauduin myös luopumaan hänestä, jos hänellä ei olisi mahdollisuutta elämään. Olin välillä tasaisen onnellinen ja välillä erittäin surullinen ja itkin hänen kovaa kohtaloaan. Mutta silti ihaninta oli tuntea hänet sydämeni alla, turvassa.



Synnytyksen käynnistyttyä en edelleenkään tiennyt, mitä tuleman pitää. Pikkuinen eli muutaman minuutin ja menehtyi, ilman tuskia. Hänestä tuli meidän enkelilapsemme. Sain pitää häntä sylissäni ja kyynelvirta pyyhki kasvojani. Olin kuitenkin onnellinen hänen puolestaan. Ei joutunut pikkuinen tämän maailman pahuutta kokemaan. Näki vain valon ja tunsi äidin ja isän lämmön. Sitten hän jo pääsi enkelsaattoon. Hautajaiset olivat herkät ja kauniit. Nyt meillä on oma pieni hautapaikka ja monta muuta asiaa sydämessämme muistona hänestä. Suru ja kaipaus on olemassa aina, mutta aika muuttaa sen muotoa.

Menetyksen kanssa oppii elämään ja se kasvattaa paljon. Siltikään en voi sanoa olevani yhtään viisaampi kuin joku toinen. Tämä on minun elämääni ja minun ratkaisuni.



Mutta haluaisin sanoa, että tehkää jokainen oma ratkaisunne sen mukaan kuin itsestänne sydämenne pohjassa tuntuu. Raskaus menee niinkuin on mennäkseen ja kenellekään ei anneta kärsimystä enempää kuin jaksaa kantaa. Puhukaa asiasta avoimesti ympärillänne olevien kanssa. Se helpottaa sekä teitä itseänne että ympäristöänne käsittelemään asiaa ja auttaa myös läheisiänne tukemaan teitä paremmin. Voimia kaikille suuren päätöksen edessä oleville! Älkää pelätkö tehdä toisin!

Niin asiallisesti kuin mahdollista, esiteltiin kolme vaikeaan tilanteeseen joutunutta äitiä ja heidän ratkaisunsa.



Itse uskaisin todella toimivani jokaisessa esimerkkitilanteessa juuri niin kuin nämä naiset toimivat. toisessa raskaudessa meillä oli kahden prosentin riski kromosomihäiriöön, mutta jätimme lapsivesipunktion väliin koska keskenmenoriski oli mielestämme liian suuri. Down-lasta en varmasti pystyisi abortoimaan, riittää kun katson tuota esikoistamme =). Mutta jos lapselle todettaisiin vamma joka ei anne elinmahdollisuuksia tilanne on todella vaikea. Täysin varmasti en tiedä tekisinkö abortin vai jäisinkö odottamaan vauvan syntymää -ja hautajaisia. Siitä olen varma etten missään tapauksessa pysty arvostelemaan kumapaakaan ratkaisua tässä todella kipeässä tilanteessa.



Enkä arvostele muissa lievemmissäkään vammoissa/vammaepäilyissä. Jokainen tietää ja tuntee oman elämänsä ja tekee ratkaisunsa siltä pohjalta. Ikäväähän näissä tilanteissa on juuri se että pelkkä diagnoosi ei kerro paljoa vamman laadusta. Voi olla onnekas ja saada " terveen" down-vauvan (niin kuin me saimme), tai sitten lapsen tila on sellainen että hän menehtyy pian syntymän jälkeen tai elää vain joitain lyhyitä kivuliaita hetkiä. Mahdotonta tietää etukäteen vaikka ultraseurannalla jotain suuntaa saakin.



Eräs 15v tyttö lähipiirissä odottaa juuri aikaa aborttiin. Raskaus selvisi viimepäivinä ja ollaan jo raskausviikoilla hyvän matkaa yli 20, samalla todettiin että sikiöllä on niin pahoja vammoja ettei todennäköisesti selviäisi edes synnytykseen asti. En voi kuvitella missään vaiheessa arvostelevani tämän tytön päätöstä, toivon vaan että hän selviää kokemastaan mahdollisimman pienin haavoin =( Ja tietysti toivoo ettei kukaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen.

Niinhän siinä valitettavan usein nimittäin käy, ettei biologiset vanhemmat sitten jaksakaan hoitaa sitä vaikeasti vammaista lastaan, vaan ne sysätään hoitolaitokseen muiden vastuulle.



Oletteko koskaan tullut - abortin vastustajat- ajatelleeksi kuinka kalliiksi sellanen tulee yhteiskunnalle??

http: //blogit. iltasanomat. fi/odotus/

Sen verran itsekäs äiti olen, etten näitä ratkaisuja tehdessäni mieti lapsestani yhteiskunnalle aiheutuvia kuluja. Meidän ratkaisumme mennä tai olla menemättä sikiöseulontoihin/ tehdä tai olla tekemättä abortti pohjaavat tasan omaan perheeseemme. Meidän arvoihin (siihen minkä ratkaisuiden kanssa pystyisimme helpoiten jatkamaan elämäämme) ja omiin voimavaroihin sairaan lapsen vanhemmuudessa.



Olen itse tehnyt töitä ja maksanut veroja, tulen näin tekemään myös jatkossa. Yhteiskunnalta kuluu toki enemmän varoja vammaiseen lapseemme kuin terveeseen nytkin kun hoidamme lapsen kotona, mutta sitähän tämä hyvinvointiyhteiskunta on. Otamme vastaan kaiken sen tuen mitä saamme ja näin toivomme että lapsestamme kehittyisi aikanaan aikuinen joka pärjää mahdollisimman itsenäisesti. Jos näin ei käy, niin emme voi asialle mitään. Parhaame olemme yrittäneet ja elämä näyttää mihin se riittää.



Kaikille voimia omien vaikeiden päätösten edessä!



69(?)

Tuo oli kyllä tökerösti sanottu. Ei näitä asioita voi rahassa laskea ja mitata. Maailmassa on huonompiakin asioita joihin rahaa syydetää. Hyysätään esim juopon retkuja ja on ihmisiä jotka käyttävät sosiaalietuuksia väärin. Eivät viitsi tehdä työtää vaan nostavat työttömyyspäivärahoja jne. Tämä on vain elämää ja se kaikki maksaa, valitettavasti.

Ei ole montaakaan päivää, kun täällä puhuttiin kehitysvammaisista, joita vanhemmat " tehtailevat" ja joilta pitäisi ottaa tuet pois.



Nyt ollaan aivan toisella äärilaidalla. Eipä oikein tiedä milloin uskaltaisi kertoa oman tarinansa ja milloin kannattaisi pitää suunsa kiinni...

On hyvä asia, että asia selvisi ja raskaus keskeytettiin viikolla 17.

Aivoton ei kärsinyt; vain minä ja läheiseni kärsivät.

Ennen kuin tilanteeseen joutuu, ei omia reaktioitaan voi tietää.

ovat joutuneet todella miettimään, jatkaako raskautta, vai ei, jos sikiö on todettu sairaaksi!

Itse en todellakaan tiedä, mitä vastaavassa asiassa tekisin! Siksi on väärin mennä kommentoimaan, että MINÄ sitä, MINÄ tätä.