Kakkosluokkalaiselle tytölle parempia kaveri/ystävyyssuhteita?

Ideoita, ajatuksia, neuvoja?

Minulla on tokaluokkalainen tyttö, jonka kaverisuhteet mietityttävät. Tyttö vaikuttaa olevan koulussa ja kaverien kesken kyllä ihan ok pidetty - leikkiseuraa koulussa löytyy, synttäreille tullaan, leikkitreffit sujuvat hyvin ja leikkitreffit aina järjestyvät, kun minä sellaisia organisoin.

Tyttö tuntuu kuitenkin jollain lailla jäävän ulkopuolelle tai on aina se toiseksi, kolmanneksi tai neljänneksi kivoin kaveri. Häntä - minun mielestäni? - harvemmin kuin muita kutsutaan leikkitreffeille ja nyt kun lapset jonkun verran itsenäisesti jo pyytävät toisiaan kylään ja ulos, niin häntä hyvin harvoin kukaan kysyy. Siis joskus kyllä, mutta olen saanut käsityksen, että harvemmin kuin muita.

Me olemme aina asuneet jotakuinkin ihan toisessa suunnassa kun suurin osa lapsista, joten yhteiset koulumatkat ja sellainen "ex-tempore ovikelloa soittamaan ja ulos pyytämään" ei ole tulleet kysymykseen. Täten esim. hänen vanhat eskarikaverinsa ovat tutustuneet jo aikaa sitten rinnakkaisluokkalaisiin ja muihin, kun iso kasa lapsia asuu ihan lähekkäin. Meillä ei oikein ole lapsia pihapiirissä.

Lisäksi tyttö on aika varautunut, aikamoinen jännittäjä ja kavereihinsa verrattuna hyvinkin valikoiva - hänelle itselleen ns. kelpaa vain kourallinen tiettyjä kavereita. Ja kun tämä kourallinen taas on sellaista sosiaalisempaa ja reippaampaa porukkaa, joilla onkin sitten se kymmenen tuttua ja kaveria ja pihapiirissä seuraa yms. yms. Niin tuntuu, että auttamatta tyttö jää jalkoihin ja vähän ulkopuolelle. Ja toisaalta, hänen arkuutensa ja valikoivuutensa voi olla tietty kaverisuhteissa niiden hyvienkin kaverien kanssa rasite.

Ja kirsikkana kakussa hänellä on itsellä suuri kynnys pyytää jotain kaveri ulos - tai lähinnä, jos tulee kieltävä vastaus niin se pettymys on sitten kovin suuri. Vaikka se voi hyvin olla kyse, että on vaikka harrastus, eikä pääse.

Olen itse ollut ulkopuolelle jätetty / koulukiusattu ala-asteella pahasti, joten tämä koko kuvio nostaa minulla tunteet pintaan todella pahastí. Minullekin tulee suuri pettymys, jos hänen touhut ei onnistu. Minun on hyvin vaikea kannustaa häntä, että "soita vaan / kysy vaan, eihän se haittaa, jos joku ei just silloin pääse, ei se mitään tarkoita" (tietty jos joku ei ikinä pääse, mutta kun ei olla edes siellä, että oltaisiin monta kertaa kysytty).

Kovasti mietin, että mitä tässä on nyt se, mitä voin minä tehdä? Olemme selkeästi sellaisessa murrosvaiheessa, että tytöt alkavat järjestellä juttujaan itse, mutta toisaalta hänelle voisi vielä toimia paremmin se, että minä järjestän. Mutta onko sekään hyvä, hän ei opi sitten? Ja miten nämä hommat oikeasti menevät - voiko siitä olla apua, jos hänestä saisikin aktiivisemman ja reippaamman näissä asioissa itse, voiko kyse olla ainakin osittain siitä? Enkä tarkoita, että hänen pitäisi yhtäkkiä haluta olla kaikkien kanssa kaveri, mutta jotenkin kannustaa, ettei sitten vain sitä jännitystä ja turvallisuuden hakuaan keskity vain niihin pariin vanhaan hyvään kaveriin - heillä kun on paljon muutakin.