Surun tukahduttaminen elämänkatsomuksen takia

Onko muilla täällä samaa kokemusta siitä, että joku läheinen kuolee ja ympärillä on sukulaisia, joille se on heti jonkun korkeamman tahto? Ei ole mitään yhteistä surua olemassakaan, vaan kaikki yritykset keskustella normaalisti asioista ja muistella kuitataan näin.

Joskus tulee vain mieleen, että itse näihin porukoihin kuulumattomana haluaisin inhimillisempää otetta asioihin ihan kirjaimellisesti. Siis ihmisläheisyyttä ja sen ymmärtämistä, että suru on eikä sitä voi kuitata sillä, että näin nyt oli jossain ylempänä päätetty.

Vielä ikävämpää on sitten se, että aletaan avoimesti arvuutella, että menikö se läheinen, vaikka oma äiti, nyt helvettiin vai pääsikö taivaaseen. Sekin on todella julmaa ja inhottavaa käytöstä sekä toiselle surevalle että tietenkin myös omalta kannalta. Eihän se ole mitään leikkimistä vaan joku ihan tosissaan pystyy tuollaisia ajattelemaan häntä hellästi rakastaneesta ja huolehtineesta ihmisestä, kun tämä ei ole riittävästi istunut jossain tilaisuuksissa. Minusta ei sellaiseen olisi, vaikka itse mitä ajattelisin.

Kaikki eivät varmaan näin toimi, mutta itselläni on ollut epäonni kasvaa kahdenkin tiukan lahkon rajamaastossa itse ikinä niihin kuulumatta. Ahdistaa oikeasti, kun ajattelenkin, milloin toinenkin vanhemmistani vielä kuolee, koska hänkin on ollut ihan vain tavallinen ihminen vikoineen ja käynyt korkeintaan joulukirkossa. En tule silloinkaan saamaan mitään normaalia reaktiota muilta sukulaisiltani vaan sama kova asenne tulee varmasti taas heti esille.