Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Läheisyyden ja rakkauden puute sairastuttaa
14.08.2022 |
Olen psyykkisesti todella raunio, aivan rikki ja syvässä masennuksen alhossa, mutta silti käyn töissä ja hoidan hommani siellä.
Mutta olen jo pari vuotta ajatellut, että silmäni eivät koskaan naura ja aina kun hymyilen tai naurahdan esim. töissä niin sisältä olen kuitenkin aivan paskana ja loputtoman surullinen.
En tiedä pystynkö tätä kulissia enää kauaa jatkamaan, mutta ongelma on myöskin se, että jaksa tehdä mitään radikaaleja ratkaisuja kuten ottaa avioeroa, enhän jaksa edes pieniä hommia kotona tai muutenkaan, paitsi ruoanlaitto ja pyykkihuolto. Nekin vaativat ponnisteluja.
En jaksa tavata koskaan ketään, enää ei olisikaan ketään ketä tavata ei sen puoleen. En jaksa kulttuuririentoja en mitään.
Olen ihan loputtoman ja pohjattoman surullinen, viimeyönä näin jostakin syystä unta, että nukahdin mieheni kainaloon, siihen minua on pyydetty viimeksi ehkä v.2015.
Väsyttääkin koko ajan, nukuin viimeyönä 8,5h ja silti olin aivan rätti alle 5h heräämisestä ja nukuin 1,5h päiväunet.
Itkettää.
Kommentit (15)
Sulla on mies? Joka päivä asutte samaa taloa? Tee nyt jotain suhteen eteen, tsiisus sentään.
On meitä, jotka on kokonaan yksin. Ei ole ketään kenellekään edes jutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain yksi ihminen voi auttaa sinua ja se yksi olet sinä itse. Et varmaankaan ole kohdellut miestäsi ja muita läheisiäsi kovin hyvin koska olet tuossa jamassa. Sinun onnesi ei ole heidän vastuullaan mutta omaa käytöstäsi voit muuttaa. Mitäpä jos olisit esim miehellesi vähän sydämellisempi?
Vierailija kirjoitti:
Jos tuo on totta Hae apua.
Eli mene työterveyteen. En halua mennä sinne, prakaisin täysin. Ja siitä menisi tieto pomolle ja sitä en halua, hävettää liikaa tämä tilanteeni, tunnen itseni äärimmäisen epäonnistuneeksi ja osa-alue(et) joka ongelma ja jossa olen niin satutettu on niin henk.kohtaista, että en pysty sitä avaamaan kenellekään.
Enkä voisi edes olla esim.millään sairauslomalla, kotona pyörii koko ajan joko mies tai teini jolle en todellakaan ikinä kertoisi miksi olisin pois töistä, hänen ei tarvitse näitä asioita kummemmin tietää.
Ap
Tiedän tunteen. En ole ollut koskaan naimisissa ei ole lapsiakaan, mutta aikoinaan vain 2,5v kestäneessä suhteessa jossa viimeinen 1/2 v asuttiin yhdessä, jossa minusta tuntui miltei kokoajan (ensimmäisiä kk lukuunottamatta) että joudun a) kerjäämään arkistakin hellyyttä b) saati mitään romatiikkaa c) fyysistä seksiä d) huomiota e) sitä että minut olisi asetettu etusijalle, enkä olisi jäänyt joka kerta toiseksi tai kolmanneksi milloin millekinn asialle.
Tuosta minulle kaikista merkityksellisimmästä suhteesta on pitkä aika mutta tunnen vieläkin kipua ja katkeruutta siitä miten tunteeton tuo nuori mies oli vaikka hän sanoi useasti että rakastaa minua ja halusi kanssani naimisiinkin, todinn petti minua ennen sitä. Hajotti ihan paskaksi sydämeni joka on vuotaa yhä kuin seula.
Muistan sen hirveän tunteen kun ei saa enää toiselta mitään, hän ei katso minua ollenkaan enää kuten ennen (hymyillen ja hellästi), hän ei kosketa oma-aloitteisesti enää, hän kavahtaa kauemmas kun yritän mennä lähelle. Suudelmat olivat muuttuneet ajat sitten pikaisiksi pusuiksi ja pusutkin ovat loppuneet sittemmin.
Se tunne on murskaava kun tämän yhtälön tajuaa. Näen vieläkin satunnaisesti unia jossa tuo rakastamani mies loittonee minusta, selkä minuun päin, hän on yleensä kavereittensa kanssa. Joskus hän vilkaisee taakseen mutta jatkaa matkaa, ihan kun oikeassa elämässäänkin teki. Hän valitsi villin vapauden minun sojaan, minun jonka kuitenkin olisi halunnut.
Oi miten suruntäyteisiä mutta kauniisti kuvattuja tilanteita.
Tiedän tunteen kun ei saa antaa toiselle itsekään hellyyttä. Se tunne on kuristava. Minulle olisi yhtä tärkeää antaa toiselle läheisyyttä kuin saada sitä.
Muistan aina 90 luvun alussa biisin
"jos haluu saada on pakko antaa".
Olisko ollu Hausmyllyn kappale.
En voisi ikinä elää sellaisessa liitossa jossa ei ole fyysistä läheisyyttä yhtään. Toki jos on lapsia, niille voi antaa ja saada rakkauden tunnetta mutta ei sekään korvaa kumppanin rakkaudellista fyysistä kosketusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen jo neljäkymmentä vuotta, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa toiveistani ja unemistani huolimatta. - Aina joskus mielessä, että onko se, että olen näin kauan pysynyt ja elänyt sinkkuna oikeastaan onni. - Onni siksi, että en lopulta tiedä mistä olen jäänyt paitsi.
On vain suuri joukko asioita unelmia ja kuvitelmia, joita olen uneksinuy mielssäni ajatellut joskus kankaalle maalannut tai paperille piirtänyt tai kirjoittanut mutta sitten kuyitenkin olisinko tehnyt yhtään mitään sen yhden ja erityisen naisen kanssa. Ehkä, varmasto tai sitten ei ollenkaan niin varmasti.
Ilman muita läheisiä ihmissuhteitani naisten kuin miesten kanssa elämäni toden totta olisi saattanut sairastuttaa minut. -Varmasti saattaa olla erakoita mutta minä en ole, vaan jotain intro ja eksovertin välistä kuten kai useimmat meistä, Ehkä ikävintä ikisinkkuudessani on, että en oikein itse hahmota tai tiedä miksi tämä ikisnkkuun on lopulta ollut juuri oma kohtaloni ja oma osani tässä maailmassa. - Mutta paljon olisi tullut painista ja raskaaksi olisin elmäni saanut, jos vasta parisuhdekumppanin myötä voisin kokea elämäni mielekkääksi ja ainakin enimmäkseen hväksi. Vai tulinko juuri kirjoittaneeksi syyn miksi kohatlon on ollut elää aina sinkkuna. Pitäisi osata osoittaa toiselle, että ilman häntä ei pärjäisi
Ei helvettiä minä kun luulen paljossa päinastoin; voisin olla parempi kumppani siksi, että minä en tarvitse häntä mihinkään, eikä hänkään minua vaan olisimme toisillemme tärkeät juuri siksi, että riittäsi kun olisimme vain omia itsejämme, niin antaisimme toisillimme minä hänelle hän minulle "riittävän paljon" lisäarvoa ilman,. että sitä tarvitsisi listata ja alleviivata sen kummemmin. Kyllä sen sitten tuntisi ja uskoi olevansa niin varma kuin nyt varma voi yhtään mistään olla.
Miettikääpä miten moni pitkissä vuosikymmenien suhteissa elää juuri noin. Lapsetkin ovat lähteneet maailmalle, kumpaakaan ei oikeasti kiinnosta pätkääkään enää oma puoliso muutakun ehkä tottumuksesta ja taloudellisessa mielessä on pakotettu olemaan toisen kanssa. Ok, on yhteinen historia, lapset ja omaisuus mutta rakkaudellisia tunteita ei oo ollu sitten 20 vuoteen. Ei kertakaikkiaan voi erota kun ei osaa olla yksin, ei oo taloudellista varaa, 30v on oltu naimisissa, niin mihin sitä enää menis, johonkin yksiöön.
Vaikkakin iltaisin kaipuu hiipii siihen nuoruuden intohimoiseen rakkaateen joka jäi saamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tuo on totta Hae apua.
Eli mene työterveyteen. En halua mennä sinne, prakaisin täysin. Ja siitä menisi tieto pomolle ja sitä en halua, hävettää liikaa tämä tilanteeni, tunnen itseni äärimmäisen epäonnistuneeksi ja osa-alue(et) joka ongelma ja jossa olen niin satutettu on niin henk.kohtaista, että en pysty sitä avaamaan kenellekään.
Enkä voisi edes olla esim.millään sairauslomalla, kotona pyörii koko ajan joko mies tai teini jolle en todellakaan ikinä kertoisi miksi olisin pois töistä, hänen ei tarvitse näitä asioita kummemmin tietää.Ap
Olet palkkatöissä. Hae apua yksityiseltä. Niin ei tule merkintöjä mihinkään. Sä tarvitse puheapua eli terapiaa.
Vilkas mielikuvitus on kärsivän ja yksinäisen pelastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina näitä ja sit onkin kumppani... Eli ole jonkun kanssa ja vähintään kykenevä saamaan läheisyyttä. Kaikilla ei ole asiat noin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Aina näitä ja sit onkin kumppani... Eli ole jonkun kanssa ja vähintään kykenevä saamaan läheisyyttä. Kaikilla ei ole asiat noin hyvin.
Ääripäihin on tietysti ikävä verrata mutta vaikka itse olen heitä, jotka eivät ole koskaan saaneet mahdollsiuuttani elää ja olla parisuhteessa, niin hetkisttäin olen kokenut iloa ja onnea siitä, että näin on tai näin on ollut.
En koe vahingon iloa en nauti muiden kätsimyuksien kipujen ja särkyejen kuvauksista mutta, jollain tavoin se, että olen joutunut pärjäämään yksin ilman mahdollisuutta siihen rakastavaan ja välittvään parisuhteeseen on tehnyt minusta vahvahkonn.
En sano, että kärsimys jalostaa, joskus se sattuu ja tuntuu perkeleesti. Ja var,asti lienee niin, että vuodet korjaan vuosikymmenet sinkkuna -koko ikäni olleena.- on tehnyt miunsta enemmän ja vähemmän niin itsekkäänkin kuin itseriittosienkin.
Mutta miten olemalla luja ja sitkeä olematta kylmä ja kova? - ketä minä edes osaisin pian rakastaa kun en pian ole varma, osaanko itseänikään. En silti voi luovuttaa ja antaa vastuutani toiselle. Kuka kuulee kun keskellä metsää kaatuu yksinäinen puu? Miksi eniten yksinäisiä on ympärillämi suurkaupungissa? Missä sinä olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on mies? Joka päivä asutte samaa taloa? Tee nyt jotain suhteen eteen, tsiisus sentään.
On meitä, jotka on kokonaan yksin. Ei ole ketään kenellekään edes jutella.
joskus se suhteessa olevan yksinäisyys on ns. tappavampi kuin yksin yksin. terkuin sellaisesta liitosta lähtenyt ja nyt aidosti yksin ollessa tulee oikeasti melko harvoin tollasta todellista yksinäisyydenkaihoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskustele miehesi kanssa.
Sinulle lienee yllättävää, ettei kaikkien kanssa pysty tai kykene keskustelemaan; ainakaan, niin että myös toinen yrittäisi ylläpitää keskustelua; sitä ei ole tavi tai kahden tavun lauseet tai toisen mitätinti
Alue: Aihe vapaa
Jos tuo on totta Hae apua.