Lue keskustelun säännöt.
Työuupumuksen kokeneet, stressinsietokyky
09.08.2022 |
Vuosi sitten koin työuupumuksen, jota kesti puoli vuotta. Henkiset oiteet olivat kyynisyys, ärtyneisyys ja pelottavimpana muistin pätkiminen. Fyysisinä oireina sydämen rytmihäiriöt. Nykyään en stressiä tunne, paitsi tänään. Olin työhaastattelussa ja ennen sitä tunsin lievää pyörryttämisen tunnetta, syke oli korkea ja koko ajan oli tunne, että rytmihäiriö lähtee päälle. Kun haastattelu alkoi, en enää jännittänyt ja nämä oireet menivät ohi.
Uskaltaakohan enää hakeutua stressaaviin tilanteisiin ollenkaan vai juuri hakea niitä ja kasvattaa toleranssia?
Jos olet ollut työuupunut, onko ollut samanlaista? Elimistö siis lyö aika herkästi laukalle, aiemmin tällaista ei ole ollut.
Kommentit (21)
Mulla on nyt 4,5 vuotta totaalisesta romahduksesta. Mulla kesti vuos toipua siitä jotenkin, joskin irtisanouduin siitä työstä sitten enkä oo vastaavaa työtä enää tehnyt.
Tein sen jälkeen hyvin erilaista ja paljon simppelimpää työtä (siinä mielessä simppeliä, ettei vaadi samanlaista organisointikykyä ja aivotyötä vaan on ns tehdastyötä). Se toimi hyvin, mutta yhä edelleen tuntuu, että mun on tosi vaikea keskittyä toimistohommiin, jos ne vaatii yhtään enemmän keskittymistä (jouduin uudessa työssä esim tavaamaan lakia, mikä tuotti erittäin suuria haasteita).
Sittemmin on ollut erilaisia työpaikkoja, on ollut hoitovapaata, on ollut isoja elämänmuutoksia. Mä alan pikkuhiljaa hyväksyy sen, etten samanlaista työtä kykene enää tekemään. Pärjään kyl oikein hyvin arjessa ja nykyisessä työssä, mutta samanlaista hyvin vaativaa asiantuntijatyötä en varmasti pysty enää tekemään koskaan.
Vastaus kysymykseesi: itse en ehdoin tahdoin haluu laittaa itseäni samanlaisiin stressaaviin tilanteisiin, joista työuupumus aikoinaan lähti koska tiedän, että pää (ja sen myötä kroppa) pettää ennen pitkää. Stressinsietokykyä voi testata välillä, mutta vältän jatkossa samoja olosuhteita, jotka tiedän laukaisevan uupumuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se koskaan enää palaa ennalleen. Parasta vain yrittää elää sen kanssa ja pyrkiä minimoimaan kaikki, mikä sen laukaisee. Elämä ilman stressiä on jokseenkin mahdotonta, mutta ei ainakaan tieten tahtoen väkisin yritä stressinsietokykyä takaisin kasvattaa siitä, mitä se on joskus ollut.
Minulla on loppuunpalamisesta 20 vuotta, palautumisesta yli 10. Muisti ei koskaan ole palannut ennalleen, stressinsietokyky on parantunut siitä mitä alkuaikoina oli. Stressaavia tilanteita on joutunut harjoittelemaan ja käsittelemään, sillä tavoin olen saanut sietokykyä kasvatettua. Joskus paniikkikohtauksia tai tilanteita joissa elimistö lähtee kierroksille tulee edelleen mutta en osaa enää havainnoida niitä kuten aiemmin. Syynä se että ne ovat erilaisia kuin vuosikymmeniä sitten, lähinnä pyörrytystä ja tunne että pyörryn siihen paikkaan.
Työuupumus oli viitisen vuotta sitten. Elimistö ei unohda. Aina välillä itse unohdan, kunnes kroppa pistää nopeasti stopin.
Aktiivisena ihmisenä hankala hallita, kun tykkää tehdä paljon mutta kroppa ei anna kuormittua yhtään. Ymmärrän etten koskaan palaa ennalleen, ja se harmittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miulla oli hoitamaton työuupumus suhteellisen nuorena ja mitä en edes tajunnut. Niinpä uusi uupumus iski noin 15 vuoden kuluttua uudelleen. Siinä vaiheessa sainkin onneksi apua työnohjauksesta, terapiasta ja yleislääkäriltä vuoden ajan.
Se, että olen herkästi uupuvaa sorttia ei tarkoita ettenkö voi elää ja toimia niin kuin ennenkin . Olen saanut ammattilaisilta vinkkejä ja työkaluja huolehtia itsestäni ajoissa ja vältellä kompastuskiviä, jotka uupumukseen ajavat.
Uupumus tottakai jättää jälkensä, mutta olen vähän siitä hullua ihmistyyppiä että koen sen vain mielenkiintoisena ohjauksena tehdä sitten muuta kuin jäädä pohtimaan olikohan kaikki sitten tässä voivoi.
Itse pakoon loppuu alkutalvesta.
Ekat kk yhtä helvettiä.
Nyt olen päättänyt että alan tehdä sitä työtä mitä olen aina halunnut (pienimuotoinen yrittäjyys).
En pärjää enää työyhteisössä ja melussa. Väsynyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse pakoon loppuu alkutalvesta.
Ekat kk yhtä helvettiä.
Nyt olen päättänyt että alan tehdä sitä työtä mitä olen aina halunnut (pienimuotoinen yrittäjyys).
En pärjää enää työyhteisössä ja melussa. Väsynyn.
Siis paloin loppuun
Mua kiusattiin rajusti yläasteella, joilloin aloin stressaavissa tilanteissa vapista hallitsemattomasti, sydän hakkasi niin että koko kroppa tärähteli ja kainaloista alkoi valua hiki, vaikka en tuntenut oloani yhtään kuumaksi. Nyt olen yli 40 ja edelleen yllättävät tai jännittävät tilanteet saattavat käynnistää ko. reaktion. Esim. jos ovikello soi tai jos törmään kaupassa tuttavaan, jonka kanssa pitää alkaa juttusille. Voitte uskoa, että opiskelut, työssä oleminen jne on ollut taistelua. Mutta olen selvinnyt jotenkin. Nyt iän myötä kyllä vaan huomaa, että vaikka toisaalta elämänkokemus on helpottanut asioita jossain mielessä, niin koko hermostoni on ikään kuin lopussa ja vereslihalla, enkä oikein jaksa mitään. Kaikki aistimukset on kuin potenssiin 100 ja haluaisin vain olla yksin, hiljaa ja rauhassa. Jos päivässä on yksikin rutiineista poikkeava tilanne tai tapahtuma, niin olen ihan puhki illalla. Olen kai kuluttanut hermostoni loppuun.
Apua tähän tilanteeseen en ole löytänyt.. Tuntuu että terveydenhuollossakin minuun suhtaudutaan lähinnä ihmetellen ja huvittuneesti. Vaikka en päässäni jännitä, niin reaktio käynnistyy kuin vanhasta muistista itsestään ja esim. hammaslääkärissä koko tuoli heiluu sydämeni hakatessa ja lääkärissä verenpaineen mittaaminen on todella kiusallista, koska reagoin niin voimakkaasti. Mutta tällainen elämä mulle tuli, ja tällä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaa stressinkäsittelyn työkirja, siitä sain apua itse ja työkaluja jatkoa varten.
Muutenkin kun pääsin eroon vähän lapsellisesta kuvitelmasta että elämä on "sitten kun" ja aloin rentoutumisen myötä hyväksymään elämäni ja itseni epätäydellisyys ja haavoittuvuus, pystyin helpommin sietämään tuntemuksiani. En enää haaveile liian suurista, tyydyn vähempään ja yksinkertaisempaan ja näin on hyvä. Mutta edelleen, ennen töihin lähtöä, huolehdin rentoutuksesta ja joka-aamuisista hengitysharjoituksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu minkä laskee uupumukseksi. Toiset pitävät kahden kuukauden sairaslomaa vaativaa kokemusta järkyttävänä, kun toiset taas ajavat itsensä todella loppuun. Se sitten vaatiikin vuosia poissaoloa työelämästä.
Harvoin olen nähnyt tuosta jälkimmäisestä noustavan kokonaan, kyllä se jäljen jättää. Ensimmäinen tapaus on taas vahva varoitus kropalta rauhoittua. Siinä kohtaa voi tehdä paljon enemmän peliliikkeittä elämänsä suhteen.
Mä ajoin itseni niin loppuun, että jouduin lopulta jäämään työkyvytt.eläkkeelle.
Ei minusta koskaan enä tullut täysin työkykyistä, vaikka vuosiamyöhemmin tein satunnaisesti keikkatöitä ja sain lapsenkin.
Nyt olen normieläkkeellä ja koen jaksavani ihan saman kuin muutkin eläkeläiset. Oikeastaan olen hyväkuntoinen ja aktiivinen eläkeläinen! 😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä työuupumus ja muutenkin epäterveellinen työympäristö muutti minua ihmisenä pysyvästi. Kannattaa käydä työterveyspsykologilla, jos mahdollista. Sitä kautta saa varmasti käsiteltyä tapahtunutta ja ehkä vähentää näitä tuntemuksia jatkossa. Itse kävin kaksi kertaa juttelemassa, nämä kerrat työnantaja tarjosi ilmaiseksi. Enemmänkin käyntejä olisi tarvittu, myös psykologi itse sanoi, että olisi vielä halunnut tavata minua. Ehkä joskus vielä..
Pitääpä lukea tuo kirja ja harkita ajan varaamista työpsykologille. Itse en ole joutunut saikulle, vaan sain sisäisen siirron toisiin tehtäviin. Ap
Olen kokenut kyllä uupumista mutta olen toipunut siitä muutamassa kuukaudessa kun olen jättänyt ne työt. Miten teillä tuo burnout ilmeni?
Vierailija kirjoitti:
Mä ajoin itseni niin loppuun, että jouduin lopulta jäämään työkyvytt.eläkkeelle.
Ei minusta koskaan enä tullut täysin työkykyistä, vaikka vuosiamyöhemmin tein satunnaisesti keikkatöitä ja sain lapsenkin.
Nyt olen normieläkkeellä ja koen jaksavani ihan saman kuin muutkin eläkeläiset. Oikeastaan olen hyväkuntoinen ja aktiivinen eläkeläinen! 😀
Pääsit siis saireläkkeelle.
Itse sain vain puolikkaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut kyllä uupumista mutta olen toipunut siitä muutamassa kuukaudessa kun olen jättänyt ne työt. Miten teillä tuo burnout ilmeni?
Olin esimiehenä pienessä perheyrityksessä, jossa pomot itsekään eivät osaa johtaa. P*ska valuu alaspäin, sanotaan, ja esimiehenä sai kyllä kaiken sen p*skan niskaan jatkuvasti.
Sinnittelin useamman vuoden, mutta loppuvaiheessa en enää saanut esim. nukuttua. Sydän hakkasi patjaa vasten ja aina kun olin nukahtamassa niin kroppa säpsäytti hereille. Oli rytmihäiriöitä ja olin jatkuvasti todella itkuinen ja allapäin. En enää yksinkertaisesti pystynyt tarttumaan uusiin työtehtäviin, kuormitus oli tullut täyteen.
Tässä nyt muutamia seikkoja miten se ilmeni. Olen edelleen samassa työpaikassa töissä, mutta eri työtehtävässä. Työ on nyt siedettävää, vaikka toki samojen pomojen kanssa siellä on tultava toimeen edelleen.
Kyllä on ollut samanlaista. Tuntuu, että kaikki kognitiiviset toiminnot ovat hidastuneet tai heikentyneet. Muisti ja keskittymiskyky ovat huonontuneet aivan selkeästi. Nyt aikaa n. 3 vuotta uupumuksen ilmitulosta.