Tunnetteko tuputtajia? Tuputtavat neuvoja, ehkä jopa tavaraa?

Anopilta ei voi lähteä ilman sämpylöitä, marjoja, kakkua yms. Hyviähän ne, mutta ilmankin pärjäis ja itsekin kerätään marjoja ja leivotaan. Vaatteita en sentään ole ottanut vastaan, vaikka niitäkin tarjoaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun työkaveri spämmää mulle aina työpaikkamme intranetin uutisia ihan kuin en itse osaisi/tajuaisi/viitsisi lukea niitä. Monet kerrat vastaan että juu olen lukenut itsekin saman ja silti tekee jatkuvasti tuota.

Ja yhtään uutista ei tässä vuosien varrella ole multa mennyt ohi että tarvitsisin jotenkin erityisesti silmälläpitoa.

Useissa työpaikoissa noita tiedotteita ja uutisia tulee siihen tahtiin ettei työnsä tekevä ehdi niitä kaikkia lukemaan. Ihan hyvä, jos työkaverit vinkkaa erityisesti omaan työhön liittyvistä uutisista/tiedotteista.

Hieman ilkeämmin voisin todeta, että kannattaa lopettaa se valitus, että "kukaan ei ole kertonut asiasta minulle mitään" -valitus, jos työkaverit ryhtyy liikaa jatkolähettämään omasta mielestäsi tarpeetonta tietoa.

Yksi tuttu tuputtaa tietoa minusta. Jos sanon, että en halua tehdä jotain tai en osaa jotain, alkaa aina väittää, kylläpäs haluat, kylläpäs haluat ja kylläpäs osaat, kylläpäs osaat x 100. Ihan kuin en itse tietäisi, mitä haluan tai osaan.

Äitini. Sota-ajan lapsuuttaan elänyt, nuorempia veljiään joutunut hoitamaan aivan liian pienenä äidin yksin vastatessa maatilan töistä, isänsä ehti sotia talvisodan ja vähän jatkosotaakin ennen kuin kaatui.

Hyvän hyvyyttään hän tuputtaa kaikkea: jo lapsuudessani viinimarjamehua, aspiriinia, kamferitippoja. Neuvoja, kasvatusta, jumaluusoppia ja moraalis-eettisiä neuvoja. Mielipiteitä jotka ovat "oikeita". Kauneuskäsityksiään. Hän teki minulle vaatteita ja kääri papiljotteja hiuksiini; hiuksiini hän oli tosi tyytyväinen. Sen sijaan nenääni hän aina pahoitteli, kun olen perinyt hänen nenänsä, liian suuren ja suoran. (Aikuisena olen ihmetellyt lapsuuskuviani katsoessa mikä ihme siinä nenässä muka oli vikana, se oli ihan nätti suora nenä.) 

Ja siinä on mennyt koko ikä. Hän on tarjonnut auliisti mielipiteitään ja malliaan miten tässä maailmassa kuuluisi elää. Pitäisi tehdä paljon ja saada aikaiseksi, ja olla samalla kotona hoitamassa lapsiaan. Lääkärintutkintoni hän on patentoinut omaksi ansiokseen, koska hänhän olisi halunnut nuorena ollut sairaanhoitaja (mutta ei oikeasti koskaan saanut lähdetyksi sieltä kotoaan minnekään opiskelemaan, ennen kuin isäni hänet sieltä haki naimisiin). Nykyäänkin soittelee joka päivä mitä hän on ehtinyt tehdä, sitä sun tätä. Itse olen heikkokuntoisempi, tällä hetkellä kuusikymppinen ja työkyvyttömyyseläkkeellä sairastamani vakavan sairauden vuoksi; äiti olettaa minun hoitavan kaikenlaiset auton ajamista ja yhteydenottoja edellyttävät asiat hänen puolestaan, ja suhtautuu minuun jossain määrin halveksivasti, kun en jaksa viljellä miljoonaa marjapuskaa ja noukkia niistä kaikkia marjoja. Hän tuputtaa edelleen minulle marjojaan ja marjamehujaan.

Olen ymmärtänyt häntä pienestä asti. Pahinta on, että välillä huomaan toistavani äitini esimerkkiä omia tyttäriäni kohtaan. Haluaisin siitä irti. Haluaisin osata kuunnella, en puhua pöpöttää. En tunkeutua heidän elämäänsä niin kuin äiti minun. Tästä yrityksestä on välillä seurannut tyttäreltä hämmentynyt viesti: eksä enää rakasta mua kun et oo soittanut! Kun mä olen vaan yrittänyt olla tunkeutumatta.

Välillä tunnen hirveää vihaa äitiäni kohtaan. Kun olen tässä saanut olla likasankona jo varmaan siitä asti kun synnyin. Murrosikääkään ei voinut olla, kun äiti oli aina suurin kärsijä, hänhän oli menettänyt lapsena isänsä ja sitäpaitsi joutunut naimisiin isäni kanssa ja saanut anopiksi isoäitini (joita molempia olen aina rakastanut enemmän kuin äitiä, hei ainakaan eivät haukkuneet minulle äitiä eivätkä arvostelleet minuakaan.)

Huh. Olihan purkaus. Sorry. Hyvää teki kumminkin. Näähän on asioita, joita en ole koskaan kenellekään sanonut.

Ainakin ruoan tuputtajia tiedän omissa iäkkäissä sukulaisissani. "Voi hyvänen aika, ettehän te ole syöneet vielä mitään. Ottakaa nyt vielä lisää, tätäkään ette ole maistaneet, jne."

Tosi vaivaannuttavaa, kyllä aikuinen ihminen osaa ja uskaltaa ottaa ruokaa käskemättäkin. Tulee tunne, että jokaista suupalaa vahditaan, ja ruokailu- tai kahvitilanne on kaukana rennosta.

Jonkinlaista vallankäyttöähän tuo on aivan selvästi. Jos neuvon/tavaran kohde ottaa sen vastaan, voi neuvoja/antaja tuntea ylemmyyttä ja tyytyväisyyttä itseensä! Itsenäinen ihminen on näille kauhistus ja jos ei suostu vastaanottajaksi, pahimmillaan suuttuu. Tästä huomaa siis sen, että kyse onkin hänestä eikä vastaanottajasta. Jos olisi ilman taka-ajatuksia, kieltäytyminen neuvoista ja tavaroista ei hetkauttaisi suuntaan eikä toiseen! Nämä neuvojat ja tavaran tuojat ovat pahimmillaan todella raskaita ihmisiä.

Kaikki yli 50v naiset meidän suvussa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Suosikkini" näistä tuputtajista ovat niitä, jotka alkavat neuvoa toisia ihmisiä näiden harrastuksissa ja tekemisissä, harrastamatta itse lainkaan kyseistä asiaa.  Esimerkkinä tällaisesta vaikka treenivinkkien tuputtaminen ihan vaan puhtaasti artikkeleiden perusteella.  Mikä saa ihmisen dissaamaan tuolla tavalla lähimmäistänsä?

Joo, nää on hämmentäviä. Ovat tietävinään paremmin, vaikka itse olisin ihan opiskellut kyseisestä aihealueesta ammatinkin. Alkavat siis "opettaa" minua. Ja sitten kun en olekaan silmät pyöreinä kiittelemässä, vaan sanon että joo tietty tiesin tän ihan ammattini puolesta, peruskauraa, niin ottavat jotenkin nokkiinsa.

Ja tosiaan harrastusrintamallakin tätä on nähnyt. Ja jossain ihan perusyleistieto-rintamalla: yksi kaveri aina luennoi mulle sen mitä on sinä päivänä lukenut lehdestä, ihan asiantuntijana. Itsekin olen sen saman lehden lukenut, en käsitä miksi ajattelee, etten kyseistä asiaa tietäisi...

Kyllä tulee väistämättäkin mieleen, että olet tyypillinen minä minä urheilija. Eihän sinun tarvitse avautua harrastuksista...mutta kun ei pysty.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani tuputtavat hedelmiä ja muuta terveellistä kasvista. Ei siinä mitään, hyviähän ne on, mutta joskus harmittaa kun oven takana on useamman kilon hedelmäkuorma, enkä yksin asuvana ehdi niitä kaikkia syömään, ennen kuin menevät pilalle ja homeeseen.

Onko naapurissa ketään, joka ottaisi niitä ilmaiseksi? Tuntuu pahalta, että ravitsevaa ruokaa  heitetään pois.

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlaista vallankäyttöähän tuo on aivan selvästi. Jos neuvon/tavaran kohde ottaa sen vastaan, voi neuvoja/antaja tuntea ylemmyyttä ja tyytyväisyyttä itseensä! Itsenäinen ihminen on näille kauhistus ja jos ei suostu vastaanottajaksi, pahimmillaan suuttuu. Tästä huomaa siis sen, että kyse onkin hänestä eikä vastaanottajasta. Jos olisi ilman taka-ajatuksia, kieltäytyminen neuvoista ja tavaroista ei hetkauttaisi suuntaan eikä toiseen! Nämä neuvojat ja tavaran tuojat ovat pahimmillaan todella raskaita ihmisiä.

Joidenkin kohdalla varmasti onkin. Olen törmännyt sellaiseen, että tuttu aina itse tuputtamassa tavaroitaan tai pakastimestaan jotain, ja vaikka olisi jo sanonut ei, silti aina vähän niin kuin itsestäänselvyytenä sanonut, että ota tuo. Sitten kun itse joskus vie jotain, niin lähtiessä on antanut sen takaisin ja sanonut, että viepä tuo kotiin. Eli toisten tuomiset ei kelpaa. Eipä tuo nyt niin vakavaa ole, voihan ne itselle tuputetut tavarat heittää pois, mutta joku taka-ajatus siinä kai silti on. Kuvitellaan, että voidaan manipuloida toinen kiitollisuudenvelkaan tai jotain.

Vierailija kirjoitti:

"Suosikkini" näistä tuputtajista ovat niitä, jotka alkavat neuvoa toisia ihmisiä näiden harrastuksissa ja tekemisissä, harrastamatta itse lainkaan kyseistä asiaa.  Esimerkkinä tällaisesta vaikka treenivinkkien tuputtaminen ihan vaan puhtaasti artikkeleiden perusteella.  Mikä saa ihmisen dissaamaan tuolla tavalla lähimmäistänsä?

Älä tuputa sitä urheilua, ei oikeesti jaksa.

Kummalliselta tuntuu kun väki valittaa itselle vieraasta asiasta. Meillä ei ole tuputettu eikä liioin soiteltu. Olisin joskus aikanaan ehkä sellasta jopa kaivannu ja suorastaan tarvinnutkin. Nyt on kaikki ohi ja siis myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Äitini. Sota-ajan lapsuuttaan elänyt, nuorempia veljiään joutunut hoitamaan aivan liian pienenä äidin yksin vastatessa maatilan töistä, isänsä ehti sotia talvisodan ja vähän jatkosotaakin ennen kuin kaatui.

Hyvän hyvyyttään hän tuputtaa kaikkea: jo lapsuudessani viinimarjamehua, aspiriinia, kamferitippoja. Neuvoja, kasvatusta, jumaluusoppia ja moraalis-eettisiä neuvoja. Mielipiteitä jotka ovat "oikeita". Kauneuskäsityksiään. Hän teki minulle vaatteita ja kääri papiljotteja hiuksiini; hiuksiini hän oli tosi tyytyväinen. Sen sijaan nenääni hän aina pahoitteli, kun olen perinyt hänen nenänsä, liian suuren ja suoran. (Aikuisena olen ihmetellyt lapsuuskuviani katsoessa mikä ihme siinä nenässä muka oli vikana, se oli ihan nätti suora nenä.) 

Ja siinä on mennyt koko ikä. Hän on tarjonnut auliisti mielipiteitään ja malliaan miten tässä maailmassa kuuluisi elää. Pitäisi tehdä paljon ja saada aikaiseksi, ja olla samalla kotona hoitamassa lapsiaan. Lääkärintutkintoni hän on patentoinut omaksi ansiokseen, koska hänhän olisi halunnut nuorena ollut sairaanhoitaja (mutta ei oikeasti koskaan saanut lähdetyksi sieltä kotoaan minnekään opiskelemaan, ennen kuin isäni hänet sieltä haki naimisiin). Nykyäänkin soittelee joka päivä mitä hän on ehtinyt tehdä, sitä sun tätä. Itse olen heikkokuntoisempi, tällä hetkellä kuusikymppinen ja työkyvyttömyyseläkkeellä sairastamani vakavan sairauden vuoksi; äiti olettaa minun hoitavan kaikenlaiset auton ajamista ja yhteydenottoja edellyttävät asiat hänen puolestaan, ja suhtautuu minuun jossain määrin halveksivasti, kun en jaksa viljellä miljoonaa marjapuskaa ja noukkia niistä kaikkia marjoja. Hän tuputtaa edelleen minulle marjojaan ja marjamehujaan.

Olen ymmärtänyt häntä pienestä asti. Pahinta on, että välillä huomaan toistavani äitini esimerkkiä omia tyttäriäni kohtaan. Haluaisin siitä irti. Haluaisin osata kuunnella, en puhua pöpöttää. En tunkeutua heidän elämäänsä niin kuin äiti minun. Tästä yrityksestä on välillä seurannut tyttäreltä hämmentynyt viesti: eksä enää rakasta mua kun et oo soittanut! Kun mä olen vaan yrittänyt olla tunkeutumatta.

Välillä tunnen hirveää vihaa äitiäni kohtaan. Kun olen tässä saanut olla likasankona jo varmaan siitä asti kun synnyin. Murrosikääkään ei voinut olla, kun äiti oli aina suurin kärsijä, hänhän oli menettänyt lapsena isänsä ja sitäpaitsi joutunut naimisiin isäni kanssa ja saanut anopiksi isoäitini (joita molempia olen aina rakastanut enemmän kuin äitiä, hei ainakaan eivät haukkuneet minulle äitiä eivätkä arvostelleet minuakaan.)

Huh. Olihan purkaus. Sorry. Hyvää teki kumminkin. Näähän on asioita, joita en ole koskaan kenellekään sanonut.

Kerrot, että äitisi joutui lapsena huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan ja olemaan apuna omalle äidilleen, joka oli leski. Tässä tulee tunne, että hänellä on jäänyt lapsuudesta päälle huolehtijan ja isonsiskon rooli. Voi tietysti olla niinkin, että hän on luonnostaan touhottaja-tyyppiä, joka käy hieman ylikierroksilla. Sellaisia ihmisiä on olemassa. Oliko hänellä muuten ystäviä alaikäisenä? Oliko omaa aikaa?  Vai oliko hän täysin sidottu kodin velvollisuuksiin eikä osaa edes vanhana rentoutua?

Vierailija kirjoitti:

Yksi tuttu tuputtaa tietoa minusta. Jos sanon, että en halua tehdä jotain tai en osaa jotain, alkaa aina väittää, kylläpäs haluat, kylläpäs haluat ja kylläpäs osaat, kylläpäs osaat x 100. Ihan kuin en itse tietäisi, mitä haluan tai osaan.

Tuollainen on kyllä ärsyttävää.

Minua ärsyttää kahvi- tai ruokapöydässä syömisten tai juomisten tuputtaminen.

Joskus vuosikymmen sitten kävin joskus vanhan sukulaisen luona ja suurinpiirtein paastosin päivän ennen sinne menoa ja päivän sen jälkeen. Se kaiken syömisen tuputtaminen oli kiusallista.

Olen ylipainoinen ja mun pitäs olla syömättä mitään makeeta, otan kuitenkin kahvipöydässä pienen palan jotain ja kun olen sen syönyt niin aletaan tuputtamaan lisää oikein painokkaasti eikä kunnioiteta sitä kun sanon, että hyvää oli kiitos, mut näillä kurveilla ei parane syödä enempää. Siinä hetkessä joku voi jopa työntää mun lautaselle jo lisäpalasta ja kuppiin tulossa lisää kahvia vaikka en edes haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini. Sota-ajan lapsuuttaan elänyt, nuorempia veljiään joutunut hoitamaan aivan liian pienenä äidin yksin vastatessa maatilan töistä, isänsä ehti sotia talvisodan ja vähän jatkosotaakin ennen kuin kaatui.

Hyvän hyvyyttään hän tuputtaa kaikkea: jo lapsuudessani viinimarjamehua, aspiriinia, kamferitippoja. Neuvoja, kasvatusta, jumaluusoppia ja moraalis-eettisiä neuvoja. Mielipiteitä jotka ovat "oikeita". Kauneuskäsityksiään. Hän teki minulle vaatteita ja kääri papiljotteja hiuksiini; hiuksiini hän oli tosi tyytyväinen. Sen sijaan nenääni hän aina pahoitteli, kun olen perinyt hänen nenänsä, liian suuren ja suoran. (Aikuisena olen ihmetellyt lapsuuskuviani katsoessa mikä ihme siinä nenässä muka oli vikana, se oli ihan nätti suora nenä.) 

Ja siinä on mennyt koko ikä. Hän on tarjonnut auliisti mielipiteitään ja malliaan miten tässä maailmassa kuuluisi elää. Pitäisi tehdä paljon ja saada aikaiseksi, ja olla samalla kotona hoitamassa lapsiaan. Lääkärintutkintoni hän on patentoinut omaksi ansiokseen, koska hänhän olisi halunnut nuorena ollut sairaanhoitaja (mutta ei oikeasti koskaan saanut lähdetyksi sieltä kotoaan minnekään opiskelemaan, ennen kuin isäni hänet sieltä haki naimisiin). Nykyäänkin soittelee joka päivä mitä hän on ehtinyt tehdä, sitä sun tätä. Itse olen heikkokuntoisempi, tällä hetkellä kuusikymppinen ja työkyvyttömyyseläkkeellä sairastamani vakavan sairauden vuoksi; äiti olettaa minun hoitavan kaikenlaiset auton ajamista ja yhteydenottoja edellyttävät asiat hänen puolestaan, ja suhtautuu minuun jossain määrin halveksivasti, kun en jaksa viljellä miljoonaa marjapuskaa ja noukkia niistä kaikkia marjoja. Hän tuputtaa edelleen minulle marjojaan ja marjamehujaan.

Olen ymmärtänyt häntä pienestä asti. Pahinta on, että välillä huomaan toistavani äitini esimerkkiä omia tyttäriäni kohtaan. Haluaisin siitä irti. Haluaisin osata kuunnella, en puhua pöpöttää. En tunkeutua heidän elämäänsä niin kuin äiti minun. Tästä yrityksestä on välillä seurannut tyttäreltä hämmentynyt viesti: eksä enää rakasta mua kun et oo soittanut! Kun mä olen vaan yrittänyt olla tunkeutumatta.

Välillä tunnen hirveää vihaa äitiäni kohtaan. Kun olen tässä saanut olla likasankona jo varmaan siitä asti kun synnyin. Murrosikääkään ei voinut olla, kun äiti oli aina suurin kärsijä, hänhän oli menettänyt lapsena isänsä ja sitäpaitsi joutunut naimisiin isäni kanssa ja saanut anopiksi isoäitini (joita molempia olen aina rakastanut enemmän kuin äitiä, hei ainakaan eivät haukkuneet minulle äitiä eivätkä arvostelleet minuakaan.)

Huh. Olihan purkaus. Sorry. Hyvää teki kumminkin. Näähän on asioita, joita en ole koskaan kenellekään sanonut.

Kerrot, että äitisi joutui lapsena huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan ja olemaan apuna omalle äidilleen, joka oli leski. Tässä tulee tunne, että hänellä on jäänyt lapsuudesta päälle huolehtijan ja isonsiskon rooli. Voi tietysti olla niinkin, että hän on luonnostaan touhottaja-tyyppiä, joka käy hieman ylikierroksilla. Sellaisia ihmisiä on olemassa. Oliko hänellä muuten ystäviä alaikäisenä? Oliko omaa aikaa?  Vai oliko hän täysin sidottu kodin velvollisuuksiin eikä osaa edes vanhana rentoutua?

No tietysti hän on vaurioitunut! Totta kai hänellä on syynsä olla just tuollainen!

Kaikilla on syynsä. Mutta siinähän se ristiriita on: ymmärtää vanhempaansa, inhota ja väsyä samalla.

Sanon aina nykyään kaikille moisille ensin kiitos, ei kiitos. Seuraavaksi älä tuputa. Ja lopuksi ÄLÄ TUPUTA!