Miten muuttaa omaa oloa lapsen kiukkukohtausten jälkeen?

Se vaan on niin rankkaa kun lapsi saa kiukkukohtauksen ja on pysyttävä rauhallisena. Uuvuttaa se vanhempaakin! Anna itsellesi lupa olla poikki sen jälkeen, kyllä se normalisoituu olo taas. Varmaan meidän kaikkien kokemus joilla vahvatahtoinen tenava.

Vierailija kirjoitti:

Se vaan on niin rankkaa kun lapsi saa kiukkukohtauksen ja on pysyttävä rauhallisena. Uuvuttaa se vanhempaakin! Anna itsellesi lupa olla poikki sen jälkeen, kyllä se normalisoituu olo taas. Varmaan meidän kaikkien kokemus joilla vahvatahtoinen tenava.

Olen siis niin surullinen, että minulla nousee kyyneleet silmiin. En ole pettynyt lapseen kun kiukkusi, siitä ei ole ainakaan kyse. En vain tiedä mistä tämä kova suru lapsen kiukun jälkeen minussa nousee. Lapselta yritän piilottaa omat kyyneleeni. Ap

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Älä yritä harhauttaa sitä pois vaan ota tutkiva ja hyväksyvä asenne tunnettasi kohtaan. Mielestäni tuo kuulostaa aivan luonnolliselta. Tunteita ei voi veitsellä irrottaa vaan ne täytyy tunnistaa, hyväksyä ja antaa mennä omia aikojaan. Älä kiellä vaan ole itsellesi yhtä lempeä kuin olet lapsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

Sinulla voi nousta pintaan omia lapsuuden aikaisia tunteita. Anna niiden tulla. Reaktiot vaimenevat kyllä aikanaan kun niille antaa tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla voi nousta pintaan omia lapsuuden aikaisia tunteita. Anna niiden tulla. Reaktiot vaimenevat kyllä aikanaan kun niille antaa tilaa.

Voi olla. Tätä olen yrittänyt miettiä, mutta en ainakaan muista omasta lapsuudesta mitään asiaan liittyvää. Ja käsittääkseni minulla on ollut ihan tavallinen lapsuus tavallisessa perheessä. Ap

On se raskasta kun lapsi kiukkuaa.

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Tämä oli mielenkiintoinen näkemys ja jään tätä kyllä miettimään tarkemmin. Transferenssi käsitteenä on kyllä minulle tuttu. Aikuiskohtaamisissa minulle ei juurikaan tapahdu tuota ja olen omien rajojeni suhteen muutenkin aika jämäkkä.

Jos kyseessä on transferenssi, niin miksi lapsen kiukkutunne siirtyy minuun surutunteena? Nehän on aika eri tunteet kuitenkin. Ja miksi niin voimakkaana, että olen aivan poikki sen tunteen vuoksi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

No senhän syytä se olisikin. Eikö lapsen ole hyvä oppia että sillä kiukuttelullaan saattaa pahoittaa toisten mielen. Vai opetatko sinä narsistia siitä mukulastasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

No senhän syytä se olisikin. Eikö lapsen ole hyvä oppia että sillä kiukuttelullaan saattaa pahoittaa toisten mielen. Vai opetatko sinä narsistia siitä mukulastasi?

Ei ole lapsen syytä, että minussa herää voimakas suru ja väsymys. Niissä on kyllä kyse ihan minusta itsestäni. Eikä hän kiukuttelullaan pahoita minun mieltä, ei siitä ole kyse. Jos alan syyllistämään lasta siitä, että minussa herää surua hänen ikäkauteen KUULUVIEN kiukkujen vuoksi, niin siinä kasvattaisin lasta vinoon. En siinä, että salaan häneltä kyyneleeni. Lapsi ei ole vastuussa minun omasta ongelmastani. Ap

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Tällä sitten siirretään ongelma taas uudelle sukupolvelle. Luultavasti ap:n reaktion taustalla on jokin lapsuuden kokemus siitä, että aikuiset eivät ole olleet riittävän vahvoja kestämään hänen tunteitaan. Ainakin herkempi lapsi syyllistää itsestään, jos äiti alkaa itkeä "hänen takiaan".

Itse en osaa samastua tilanteeseen. Kiukuttelu voi toki olla väsyttävää, mutta ei se minussa sen kummempaa herätä, varsinkaan sitten, kun se on ohi.

Voimakastahtoisen lapsen äitinä ei ole ihan helppoa. Ei ihme, että väsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Voimakastahtoisen lapsen äitinä ei ole ihan helppoa. Ei ihme, että väsyttää.

Voimakastahtoinen = Psykopaattisia taipumuksia

Ei mikään ihme että teidän kakaroistanne tulee yksiä perkeleitä kun annatte niiden hyppiä silmillenne.

Mikähän siinä on, että näihin lapsiaiheisiin ketjuihin ilmestyy aina todella törkeitä kommentteja?

Minun mielestäni lapsen voisi ihan hyvin antaa nähdä tunteesi. Ei siis syyllistämismielessä vaan opetuksena siitä että jos on riita tai kuikkukohtaus tai huono käytös, siitä voi tulla toisellekin paha mieli, mutta se kuuluu elämään ja siitä selvitään yhdessä ja silti rakastetaan.

Minusta on väärin antaa lapsen olettaa ettei hänen kiukuttelunsa vaikuta muiden tunteisiin tai olotilaan mitenkään. Vaikkakin se kuuluu hänen ikäänsä. Kuuluuhan murrosikäänkin kiukuttelu, meinaatko teininkin kanssa menetellä samoin ja piilottaa tunteesi ja oman pahan mielen jos hän silloinkin kohtelee sinua huonosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Tämä oli mielenkiintoinen näkemys ja jään tätä kyllä miettimään tarkemmin. Transferenssi käsitteenä on kyllä minulle tuttu. Aikuiskohtaamisissa minulle ei juurikaan tapahdu tuota ja olen omien rajojeni suhteen muutenkin aika jämäkkä.

Jos kyseessä on transferenssi, niin miksi lapsen kiukkutunne siirtyy minuun surutunteena? Nehän on aika eri tunteet kuitenkin. Ja miksi niin voimakkaana, että olen aivan poikki sen tunteen vuoksi?

Ap

Muistatko yhtään miten vanhempasi käyttäytyivät, kun pienenä kiukuttelit? Jossain perheissä se oli täysin kiellettyä.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni lapsen voisi ihan hyvin antaa nähdä tunteesi. Ei siis syyllistämismielessä vaan opetuksena siitä että jos on riita tai kuikkukohtaus tai huono käytös, siitä voi tulla toisellekin paha mieli, mutta se kuuluu elämään ja siitä selvitään yhdessä ja silti rakastetaan.

Minusta on väärin antaa lapsen olettaa ettei hänen kiukuttelunsa vaikuta muiden tunteisiin tai olotilaan mitenkään. Vaikkakin se kuuluu hänen ikäänsä. Kuuluuhan murrosikäänkin kiukuttelu, meinaatko teininkin kanssa menetellä samoin ja piilottaa tunteesi ja oman pahan mielen jos hän silloinkin kohtelee sinua huonosti?

Aikuisen on suotavaa pysyä aikuisena, eikä tipahtaa kapsen/teinin tasolle. Aikuinen on sen lapsen/teinin turva.