Oletko koskaan katunut lasten hankintaa?

Tai oletko katunut että lapset tuli 'hankittua' väärässä elämäntilaanteessa tai väärän kumppanin kansssa? Onko lapsiperheen arki niin raskasta, että olet joskus pitemmän aikaa katunut lasten hankintaa?



Kyselee vauvakuumeileva lapseton.

ihan oikeasti. :)

lasten "hankintaa" en ole katunut (juu, ekaa "tehtiin" pari vuotta) mutta ajankohtaa kyllä on tullu joskus kaduttua.

nimim. 2002 opintonsa aloittanut, opinnäytetyötään viimeistelevä 2 lapsen äiti

(opinnot kestäis oikeesti 3½v, jollei ois lapset syntyneet välissä oisin varmaan valmistunu ajallaan)

Mutta urha rutista kun paskat on jo housuissa.

Nykyisin kyllä ihmettelen miksi ne tuli hankittua. Kaiketi hyvin itsekkäistä syistä. .

Ei vaiskaan, en ole katunut, vaikka opinnäytetyö on vieläkin vaiheessa.

Tai sanotaan että joskus väsyneenä ja suuttuneena sadasosasekunnin verran, mutta sitten ajattelen mitä se oikeasti merkitsisi.

Joskus väsymyksen (myös muista asioista johtuen kuin lapsista) painaessa on tuntunut, ettei minusta ole tähän. En haluaisi olla nalkuttava, huutava äiti, vaan aina idealisoimani lempeä ja ihana äiti, jotta lapset varmasti aikuisena voisivat sanoa, että meillä oli hyvä lapsuus ja turvalliset, välittävät aikuiset. Aika näyttää, mitä sanovat. Toivottavasti jotain siihen tyyliin, että kyllä se mutsi välillä vähän kimpoili, mutta silti ei ole epäilystä, etteikö se olisi meitä tosissaan rakastanut.



Lapsia en siis katunut, vaan omaa kykyäni olla riittävän hyvä vanhempi. Lapset ovat taivaan lahja.

Mutta ei kukaan lapseton oikeasti voi tietää millaista on kun on lapsia. Oikeasti se on välillä aika kamalaakin. Vaan sitäkään ei saisi sanoa! Silti suhde lapsiin on ainutlaatuista ja he ovat kultakimpaleitamme:).

Turha rutista tässä vaiheessa enää. Ja enemmän epäilen kykyäni jaksaa ja osata toimia vanhempana, lapset ovat ihania ja niin hankalia, mutta kenenkäs geenit?!

Jos en olisi hankkinut jo, en olisi hankkinut ikinä, vaikka nyt siis nuorena hankinkin.

Mutta se ratkasee aika paljon jaksaako arjen lisäpyöritykseen lapsia. Tosin, lapset on meillä myös piriste arjessa! Tarttee heittää lapsen vauhtiin, ottaa aikaa enempi ja puuhata lapsen kanssa. Sillä pääsee jo aikas pitkälle.



Kumppanin oon valinnu myös lapsia kuumeillessa. Haluan lähinnä että meillä on sama näkemys. Joskus suhteet loppuu ja silloin helpottaa jos kumpikin haluaa toimia lapsen parhaaksi. Eikä kasvatuksessa tule riitaa jos pääpiirteittäin uskotaan samoihin asioihin ja osataan keskustella väsyneinäkin.



Itse kannatan aborttia valintana, joten en tajua tota "väärää elämäntilannetta". Jos lapsen haluaa pitää niin silloin siitä otetaan täysi vastuu ja elämäntilanteet vaihtuu.



Omia lapsia en ole katunut hankkineeni. Olis aika korkee hetki mennä jutteleen jollekin jos niin ajattelisin. Ei pahaa oloa voi purkaa lapseen, ei se ole syyllinen.

En oikein edes ymmärrä kysymystä enkä kai varsinkaan joidenkin "kyllä-vastauksia".



Joo, meillä on ihan terveet muksut, mutta ei kumpikaan kunnolla nukkunut ensimmäiseen vuoteen, eli voi sanoa, että pari vuotta oli oikeasti väsyttävää. Ja totta kai nukkumattomuus vi**ti paljonkin. Kertaakaan ei silti kyllä tullut mieleen, että olisi katunut lasten hankintaa. Enemmänkin ajattelin, että tuo nyt vain joskus voi kuulua vauva-aikaan. Ja nyt kun lapset ovat vähän vanhempia, niin totta kai haasteita eri ikäkausissa riittää. Mutta että katuisin, niin en missään nimessä.



Lapset ovat hienointa mitä elämässäni on tapahtunut, mikään muu saavutus elämässä ei ole lähelläkään.

En ole katunut että lapset sain, mutta hirvittää lasten tulevaisuus tulevien sotien ja luonnonkatastorfien osalta. Ehkä he kuitenkin saavat edes onnilisen lapsuuden.

Kun oli saanut kaksoset ja valvoi ensimmäiset kolme vuotta ja jäi siinä vielä yh:ksi, väsytti niin, että silmiä kirveli, itkin kyllä kohtaloani. Nyt kun ovat isompia en enää ajattele niin :). Lapseni ovat tasapainoisia ja iloisia.



Jokaisen olisi hyvä tunnustaa ne kielteiset tunteensa :). En nyt sano, että kaikkien pitäisi ajatella kuten minä ajattelin, mutta ei se arki nyt aina niin ihanaa ja lutuista ole :).

Eipä ole ollut riittävästi apua.

Minä en usko näitä täydellisiä äitejä, jotka vaan jaksaa rakastaa. Ei toi ole todellista. Tottakai, vietit ohjaa myös meitä ihmisiä, jolloin esim. lapsistaan huolehtii ja heihin kehittyy erilainen tunneside kuin mahdollisesti muihin ihmisiin. Mutta kukaan ei pysty jatkuvasti rakastamaan toista. Ei edes äiti lastaan.

En mä omia lapsia pois antaisi, mutta kyllä mä silloin tällöin leikittelen ajatuksella, että mitä jos niitä ei olisi. Enkä näe sitäkään täysin huonona ajatuksena. Mutta sitten tämä luterilainen vastuuntunto astuu esiin ja asiat hoituu vaikka hammasta purren.

kaduin että olin tehnyt lapsen sen kanssa. Ajattelin että elämä olisi helpompaa ilman lasta. Mutta kun sain asiat hoidettua, kaduin että olin ajatellut lapsesta niin. Olin eron jälkeiset kuukaudet shokissa ja ehkä masentunutkin, mutta nyt meillä on lapsen kanssa ihana ja onnellinen elämä kahdestaan eikä kaduta että mulla on hänet <3

Minulla ei ikinä ole ollut vauvakuumetta, en ole ns. äitityyppiä, en pidä juurikaan muiden lapsista, en ollut koskaan haaveillut perheestä... MUTTA en myöskään ollut ikinä kuvitellut jääväni lapsettomaksi tieten tai tahattomasti.



Siksipä, ikää kun kertyi, laitettiin vain tuumasta toimeen ja katsottiin mitä tulee... Tuli tyttö, tuli poika, kolmas vauva on tulossa. En ole pätkääkään katunut, vaan maailmani on avartunut suunnattomasti! Sitä ei voi tietää, millaisia tunteita ihmisessä nousee piilosta kun saa oman vauvan syliin! Ja kun se oma vauva kasvaa, oppii uutta, rakastaa SINUA.



Voi vitjat, ihan itkettää - taas!