Miten äidiksi tuleminen muutti sinua? -peukutusketju

Olen oppinut tekemään monipuolisen ja hyvän aterian noin viidessätoista minuutissa, vaikka kaapissa ei olisi paljon mitään. Se kummasti motivoi kun pari nälkästä tenavaa kirkuu jaloissa.

Lapsen saaminen on lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden vanhempien kanssa. Esim. matkoilla saatamme puolin ja toisin jeesata tuntemattomia lapsiperheitä.

Opin arvostamaan omaa aikaa ja hiljaisuutta uudella tavalla.

En enää pelkää kuolemaa, koska olen saavuttanut tärkeimmän tavoitteeni. Sen sijaan haluan elää pitkään, koska haluan tukea lapsiani.

Minusta tuli itsekkäämpi, terveellä tavalla.

Sinkkuaikoina töissä ollessani keräsin itselleni aina ne perheellisille vaikeat työvuorot (pyhäpäivien illat ja todella myöhäiset illat, jotka oli harvinaisia muutenkin). Lapsen saatuani totesin, että enää en tee noin, vaan nyt on vuorostani mun vuoro tehdä niitä lapsiperheelliselle helpompia vuoroja, tyyliin pyhäpäivän aamua.

Olen iloinen siitä, että olen voinut tarjota lapsilleni hyviä asioita, joista jäin itse paitsi ( esim. raitis koti).

Tajusin vasta lapsen saatuani, että en olevani osa mitään "äitien ryhmää". Tarkoitan sitä, että äitiys ei riitä minulle ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi, jotta esim. ystävystyisin jonkun naisen kanssa. Lapsen saatuani jotenkin iski silmille, että voi olla jopa tosi vaikea olla sellaisen äidin kanssa, joka kasvattaa omaa lastaan todella eri tavalla (antaa esim. lapsen kohdella kovakouraisesti toisia lapsia ja eläimiä eikä kiellä lasta). 

Minusta tuli hermostunut huolehtija. Ennen lapsia olin huoleton ja seikkalunhaluinen unelmoija. Lasten myötä tuli stressi ja hätä ja huoli vaikka mistä. En ole ihan vieläkään päässyt siitä eroon vaikka lapset on jo isoja.

Parannuin kaikista mielenterveysongelmista. En halua tappaa itseäni enää, sillä elämälläni on tarkoitus. Nämä pienet ihmiset tarvitsevat minua ja rakastavat minua, ja minä heitä.

Ennen lapsia elämä oli harmaata, puuduttavaa, loputonta suolla rämpimistä. Nyt se on upeaa.

Halusin vielä olettamaani vahvemmin tehdä jotkut asiat lapsen kasvatuksessa tietyllä tavalla. Minua ei lapsena lohdutettu itkiessä tai kiellettiin itkemästä. Oman lapsen kohdalla otan aina itkevän lapsen syliin, lohdutan ja sanon, että saa itkeä. Olipa iso tai pieni itkun aihe, niin aina lohdutan.

Lapsettomana en olisi ikinä uskonut parantuvani syömishäiriöstä oikeasti. Raskauden alettua aloin luontoni vastaisesti huolehtia terveydestäni suositusten mukaan ja hankkimaan painoa, jotta raskaus sujuisi hyvin lapsen kannalta. Vauvavuonna en tahtonut sortua syömishäiriökäytökseen ja liialliseen laihduttamiseen vaan jatkoin suositusten noudattamista antaakseni lapselle esimerkin terveemmistä elintavoista vaikka kehonkuva oli vaikea. Lapsen aloitellessa puhumaan olin päässyt jo aika pitkälle ajatustapojeni työstämisessä ja harjoittelin kovasti kalorien laskemattomuutta ja sekin ihme sitten tapahtui, että yhtenä päivänä ei iskenytkään paniikki ja pakko tarkistaa kaloreita vaan en yksinkertaisesti jaksanut. Ei tuntunut tärkeältä eikä edes järkevältä. Olen todella tyytyväinen itseeni enkä tavoittele "fyysistä täydellisyyttä" tai yli-inhimillistä itsekuria. Olen paljon rennompi, positiivisempi, terveempi ja onnellisempi. Erityisen onnellinen olen siitä, ettei yksi pahimmistä paloistani eli lasten sairastuminen syömishäiriöön ole toteutunut, ovat pian aikuisia.(Toki tätä on vaikea peukuttaa jos ei ole ollut anorektikko)

Oma ulkonäkö ei ole enää niin tärkeä asia kuin ennen.

Toki siis pidän huolta ulkonäöstäni yhä, mutta se ei enää ole niin iso juttu. Meikkaan kevyemmin ja pukeudun vaatteisiin, joissa on helppo liikkua lapsen kanssa.

Itsetuntoni koheni.

Jotenkin oman lapsen rakkaus itseäsi kohtaan on jotain aivan uskomatonta.

Oma lapsuuteni oli kamala ja joka päivä kaiken muun väkivallan lisäksi sain kuulla kuinka arvoton olen ja kuinka pitäisi vain kuolla jne.. Itsetuntoni oli kotoa lähtiessä aivan nollissa ja oli vaikea luottaa kehenkään, vaikka aikuisena saikin työelämässä kehuja yms.

Lopulta oman lapsen synnyttyä vain ymmärsi, että joku voi oikeasti rakastaa minua tällaisena ja että kelpaan. Nykyään itsetuntoni on siis parempi kuin ennen ja olen onnellinen. :)

Mulla alkoi herkemmin palaa hermo materiaan ja täydellisyyden tavoitteluun. Omakotitalo, parisuhde, harrastukset, vaatteet joiden kuvitellaan herättävän arvostusta/kateutta. Onko näillä oikeasti merkitystä jos lapsi ei voi hyvin? Ymmärsin entistäkin selkeämmin miten elämän perusasiat, terveys, onnellisuus ja kohtuullinen toimeentulo, ovat ainakin minulle ne tärkeimmät.

Ehjien yöunien arvostus nousi arvoon arvaamattomaan.

Ennen olin true alisuoriutuja. Omien lasten tulevaisuuden ajattelu on herättänyt tekemään paljon enemmän. Elämä ei ole muuttunut sen myötä kuitenkaan suorittamiseksi vaan positiivinen kehitys eri alueilla tukee muitakin.

Monet omat asiat menetti merkityksensä ja alkoi tuntua pieniltä.

Äidiksi tulon jälkeen olen sitoutunut mieheeni/parisuhteeseemme enemmän.

Oma aika on tärkein. Mies hoitakoon lapsen.

Ennen olin aika rämäpää, äitiyden myötä on herännyt pelko ja kammo kaikkea sellaista kohtaan jossa on mahdollista itsensä satuttaa. Yhtään liian korkealle en voi kiivetä, moni huvipuistolaite on kammolistalla jne...täytyy

suojella itseäään lapsen vuoksi.