Miksi halusit lapsia?

Tällä kun on väännetty siitä, onko normaalia, jos naisella ei ole lapsia kolmekymppisenä (tai jos ei halua lainkaan lapsia), niin esittäisin vastakysymyksen niille, joilla lapsia on:

miksi halusit lapsia?



Perusteluksi ei riitä "koska halusin".

... oli siis vain omaa pohdintaani, ei vastaus ap:lle kommentoineelle.



Itsekin haluan lapsia, mutta sitä on vaikea järjellä perustella miksi.

.ilmoittanut ryhtyväni lastenhoitajaksi isona ja haluavani olla äiti. Ja tämä kaikki varmaan siksi, että olen hoivaaja luonnoltani (= tykkään hoivata ja huoltaa, halata, pitää sylissä, hemmotellakin...) ja pidän lapsista.

lasten hankkiminen on alitajuisesti sisäistetty "asiana joka kuuluu normaaliin elämään", ettei sitä edes osata perustella tai kyseenalaistaa.



Tuntuu surulliselta, jos lasten hankkimisen takana ei olekaan lopulta muuta kuin ruumiin biologinen kaipuu lisääntymiseen, kulttuurinen tapa perheen perustamisesta tai pelko siitä että joutuu vanhana olemaan yksin.



Toivon, ettei asia ole niin.



(Vaikka yllättävän monet asiat kyllä ovat biologiasta kiinni, vaikka valintojamme järjellä yrittäisimmekin perustella.)

Tuntuu surulliselta, jos lasten hankkimisen takana ei olekaan lopulta muuta kuin ruumiin biologinen kaipuu lisääntymiseen, kulttuurinen tapa perheen perustamisesta tai pelko siitä että joutuu vanhana olemaan yksin.

Mutta mitä surullista siinä muka on? Yhtä surullista kuin se että tekee mieli seksiä komean ja kivan miehen kanssa? Eikö se ole pikemminkin luonnollista?

Tulin äidiksi 22-vuotiaana.

"Tuntuu surulliselta, jos lasten hankkimisen takana ei olekaan lopulta muuta kuin ruumiin biologinen kaipuu lisääntymiseen, kulttuurinen tapa perheen perustamisesta tai pelko siitä että joutuu vanhana olemaan yksin."



Onhan se surullista, jos hankkii lapsia vain siksi että niin "kuuluu tehdä", ei siksi että oikeasti haluaisi.

...biologinen kello huijaa hankkiutumaan paksuksi ja sit tajuaa ettei oikeasti halunnutkaan lasta. kyllä niinki voi tapahtua.

No itse sain onneksi, kolmen vuoden yrittämisen jälkeen. Olen aina rakastanut lapsia, halnnut omien geenien jatkuvat. Rakastan oman lapsen kanssa touhuamista ja kasvattamista.

vähän eri ryhmää kuin edelliset vastaajat. En koskaan halunnut lapsia eikä minulla ikinä ollut vauvakuumeen häivääkään. Eikä elämäni tuntunut mitenkään tyhjältä ilman lapsia. Mutta sitten aloin seurustella miehen kanssa, joka ehdottomasti halusi lapsia ja aikani asiaa pohdittuani, totesin, että parisuhde tarkoittaa kompromissejä. Niin minusta tuli äiti melkein 40-vuotiaana.

Ei minustakaan biologiassa ole mitään surullista. Siitähän se halu pariutua ja saada niitä lapsia tulee. Ja hyvä niin. Eikä kulttuurisessa tavassakaan ole mitään pahaa, kunhan se ei ole painostava pakko niille, jotka ovat eri mieltä (onhan se vähän sitä kyllä, mutta ei niin pahasti kuin monessa muussa kulttuurissa)



Lisäksi minusta oli mielenkiintoista nähdä, millaisia lapsia meidän geenisekoituksella tulee. ja ihan kivoja tuli :D

Ei minustakaan biologiassa ole mitään surullista. Siitähän se halu pariutua ja saada niitä lapsia tulee. Ja hyvä niin. Eikä kulttuurisessa tavassakaan ole mitään pahaa, kunhan se ei ole painostava pakko niille, jotka ovat eri mieltä (onhan se vähän sitä kyllä, mutta ei niin pahasti kuin monessa muussa kulttuurissa)



Lisäksi minusta oli mielenkiintoista nähdä, millaisia lapsia meidän geenisekoituksella tulee. ja ihan kivoja tuli :D

Sitten 22-vuotiaana vaan halusin mieheni kanssa lapsia.



Se vaan jotenkin tuli, vauvakuume.

Halusin äidiksi ja halusin oman vauvan.



niin se vaan meni.

mieheen joka halusi omia biologisia lapsia nimenomaan minun kanssani. En ollut mitenkään lapsirakas ja olin jopa ajatellut etten hanki biologisia lapsia. Itse olisin ollut valmis adoptioon tai sijaisvanhemmuuteen, mutta suostuin rakastamani miehen ehdotukseen omista lapsista. Enkä ole katunut valintaani, rakastan omia lapsiani suunnattomasti!!



Toisaalta tilannetta voisi miettiä niin, että jos mies olisi ollut ehdottomasti lapsia vastaan (siis ei olisi missään nimessä halunnut lapsia, koskaan eikä millään tavalla) mitä sitten olisi käynyt? Ehkä en vaan ajattele sellaisia :-)

vähän eri ryhmää kuin edelliset vastaajat. En koskaan halunnut lapsia eikä minulla ikinä ollut vauvakuumeen häivääkään. Eikä elämäni tuntunut mitenkään tyhjältä ilman lapsia. Mutta sitten aloin seurustella miehen kanssa, joka ehdottomasti halusi lapsia ja aikani asiaa pohdittuani, totesin, että parisuhde tarkoittaa kompromissejä. Niin minusta tuli äiti melkein 40-vuotiaana.

Rakastuin mieheen joka halusi omia biologisia lapsia nimenomaan minun kanssani. En ollut mitenkään lapsirakas ja olin jopa ajatellut etten hanki biologisia lapsia. Itse olisin ollut valmis adoptioon tai sijaisvanhemmuuteen, mutta suostuin rakastamani miehen ehdotukseen omista lapsista. Enkä ole katunut valintaani, rakastan omia lapsiani suunnattomasti!!

Toisaalta tilannetta voisi miettiä niin, että jos mies olisi ollut ehdottomasti lapsia vastaan (siis ei olisi missään nimessä halunnut lapsia, koskaan eikä millään tavalla) mitä sitten olisi käynyt? Ehkä en vaan ajattele sellaisia :-)

En edelleenkään pidä lapsista, mutta minulle kävi vahinko miehen kanssa. Ehkäisy petti ja päätimme kantaa vastuumme. Emme keksineet mitään syytä, miksi olisin tehnyt abortin. Nyt meillä on kaksi lasta, koska ajattelimme ihan kokeilumielessä testata, josko "lapsen tekeminen" onnistuu. Valitettavasti onnistuihan se.

Jos nyt tekisin toisin, haluaisin (vaikka yksityisellä) teettää sterilisaation jo 25v.

Päätin sitten tehdä yhden, jonka oma äitini on tavallaan sitten ominut.

tapasin miehen joka pärjää tosi hyvin lasten kanssa ja leikkii niiden kanssa ja haluaa ehdottomasti lisääntyä juuri minun kanssa. Saimme sen lapsen ja miehen mielenkiinto lasta kohtaan vaihtelee... Pärjää kun pakko on, leikkii kaukosäädin kädessä jos kiinnostaa. Toista ei tule. Helvetii että uskoin kaikkea paskaa.

35 vuoden jälkeen annoin periksi.

Oma äitini (olen äitini ainokainen) yritti uuden puolisonsa kanssa yhteistä lasta ja rajuista hedelmöityshoidoista, lukuisista keskenmenoista ja kohtukuolemista huolimatta kaivattu pikkusisarus jäi syntymättä.

Siitä alkoi pelkoni että mitä jos minä en saa koskaan lapsia??



Kun toiset tytöt haaveilivat töistä ja ammateista niin minä haaveilin omista lapsista ja perheestä. Olen aina halunnut äidiksi. En kuitenkaan koe että olisin ihminen joka tekisi 10 lasta ja lapset olivat elämäni ainut pääasia.

Nyt kun meillä on 2 lasta ja odotamme kolmatta, voin sanoa että tämän suurempaa onnea en voinut edes kuvitella. Äitiys on upeaa.