Pitkän liiton salaisuus, kun ei tiedä paremmasta

Ihminen voi turtua siihen että suhteessa toinen laiminlyö häntä. Pitkään jatkuessa se voi alkaa tuntua ns. normaalilta ja siksi sitä alkaa kestämään paremmin. Riippuu ihmisestä milloin hän huomaa tämän vääristymän tai jossakin tapauksessa siihen voi tarvita ulkopuolisen ihmisen huomautuksen, että ymmärtää.

Avauduin joku aika sitten siinä "vieras lapsi luuhaa meillä" -ketjussa. Mun vanhemmat siis erosivat, kun olin 9-10v. Ero johtui molempien vuorotyöstä ja lisäksi siitä, että olivat kaksi erilaista luonnetta.

Olivat naimisissa 14 vuotta.

Sukulaispariskunta oli yhdessä miehen kuolemaan asti; olivat hekin vuorotyöläisiä (kolmivuoroa): joskus kuulemma näkivät toisensa, kun toinen oli menossa töihin ja toinen tulossa. Silti suhde kesti.

Miten? - Keskustelemalla ja huumorilla (ja yhteisillä vastoinkäymisillä, veikkaan).

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mistä puhut. Itse aloin seurustella jo teininä ja menin naimisiin tämän miehen kanssa. Olimme yhdessä 22v kunnes huomasin vain toivovani että mies kuolisi jonkun ryyppyreissunsa seurauksena. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että kuinka huonosti voin ja kuinka mies minua vuosikaudet oli laiminlyönyt. Olin yrittänyt kysellä että mikä on vikana kun aina vain huusi ja puhui rumasti, makasi sohvalla ja joi. Vasta kun sanoin että haluan erota, hän jotenkin ymmärsi asian ja olisi itkien halunnut vielä yrittää. Kaikki omat tunteeni oli jo kuolleet siinä vaiheessa. En vain pystynyt enää yrittämään.

Olin vain jotenkin turtunut ja tottunut siihen tilanteeseen. En myös tiennyt paremmasta. Tiesin vain että voin niin huonosti, että en voi enää jatkaa.

Eron jälkeen löysin ensin itseni ja sitten löysin miehen joka rakastaa minua ja on tasavertainen kumppani. Nyt mietin vain että miten en aiemmin tajunnut tehdä muutosta, toisaalta kiitän itseäni siitä että löysin voiman ja rohkeuden tehdä sen edes tässä vaiheessa.

Mieheni on myös aikojen saatossa alkoholisoitunut, hyvä mies ja isä alunperin. Mikään keskustelu ei johda mihinkään, pelkkää huutoa, uhmaa ja syyllistämistä. Lupaa lopettaa ja parin päivän päästä taas mennään. Vetää vielä lapsetkin mukaan riitoihin.

Kun otan puheeksi eroamisen, uhkailee itsemur*lla.

Henkistä väkivaltaa pahimmillaan.

Rohkeutta ja voimaa olen yrittänyt kerätä sen verran, että olisin jo valmis lähtemään, mutta lapset säälivät isäänsä ja syyttävät minua, jos lähden. Pelkäävät, että isänsä toteuttaa uhkauksensa. Kenellekään en ole voinut tästä kunnolla puhua, isänikin vain vähättelee, kun muutama vuosi sitten rohkenin hänelle tilanteestamme puhua. Äitini on jo kuollut ja hyviä ystäviä ei ole.

Olen niin syvällä tässä ollut jo pitkän aikaa, etten enää tiedä mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mistä puhut. Itse aloin seurustella jo teininä ja menin naimisiin tämän miehen kanssa. Olimme yhdessä 22v kunnes huomasin vain toivovani että mies kuolisi jonkun ryyppyreissunsa seurauksena. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että kuinka huonosti voin ja kuinka mies minua vuosikaudet oli laiminlyönyt. Olin yrittänyt kysellä että mikä on vikana kun aina vain huusi ja puhui rumasti, makasi sohvalla ja joi. Vasta kun sanoin että haluan erota, hän jotenkin ymmärsi asian ja olisi itkien halunnut vielä yrittää. Kaikki omat tunteeni oli jo kuolleet siinä vaiheessa. En vain pystynyt enää yrittämään.

Olin vain jotenkin turtunut ja tottunut siihen tilanteeseen. En myös tiennyt paremmasta. Tiesin vain että voin niin huonosti, että en voi enää jatkaa.

Eron jälkeen löysin ensin itseni ja sitten löysin miehen joka rakastaa minua ja on tasavertainen kumppani. Nyt mietin vain että miten en aiemmin tajunnut tehdä muutosta, toisaalta kiitän itseäni siitä että löysin voiman ja rohkeuden tehdä sen edes tässä vaiheessa.

Mieheni on myös aikojen saatossa alkoholisoitunut, hyvä mies ja isä alunperin. Mikään keskustelu ei johda mihinkään, pelkkää huutoa, uhmaa ja syyllistämistä. Lupaa lopettaa ja parin päivän päästä taas mennään. Vetää vielä lapsetkin mukaan riitoihin.

Kun otan puheeksi eroamisen, uhkailee itsemur*lla.

Henkistä väkivaltaa pahimmillaan.

Rohkeutta ja voimaa olen yrittänyt kerätä sen verran, että olisin jo valmis lähtemään, mutta lapset säälivät isäänsä ja syyttävät minua, jos lähden. Pelkäävät, että isänsä toteuttaa uhkauksensa. Kenellekään en ole voinut tästä kunnolla puhua, isänikin vain vähättelee, kun muutama vuosi sitten rohkenin hänelle tilanteestamme puhua. Äitini on jo kuollut ja hyviä ystäviä ei ole.

Olen niin syvällä tässä ollut jo pitkän aikaa, etten enää tiedä mitä tehdä.

Paljon paljon voimia sinulle! Olen tuo ketä lainasit ja joka lopulta uskalsi lähteä.

Kannattaa ajatella että sinun pitää elää tätä elämääsi itseäsi varten. Et voi elää alkoholistia varten, et edes lapsiasi varten. Et voi päättää juoko miehesi tai pahimmassa tapauksessa tappaako itsensä. Sekin voi tapahtua juomalla tai muuten. Et pysty vaikuttamaan kenenkään muun elämään kuin omaasi.

Minullakin on lapsia ja se teki eroamisesta vaikeaa. Asiat ovat nyt kuitenkin paremmin myös lasten kannalta. Mies koki jonkin sortin herätyksen erossa ja olen ymmärtänyt että ei juo niin paljoa ja on nykyään myös paljon enemmän lasten kanssa kuin ennen.

Minunkin vanhemmat kehuvat kuinka hieno mies ex oli ja kuinka hoiti lapset ja muut suhteemme aikana. Valitettavasti he eivät tiedä yhtään siitä millaista meidän arki oikeasti oli. Se kuva mikä perheestämme ulospäin näkyi oli aika kaukana siitä mitä totuus oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, mistä puhut. Minä erosin parinkymmenen vuoden jälkeen, toisen naisen vuoksi. Vasta eron jälkeen tajusin, ettei suhde ollut aivan terve. Tajusin, että toistan vanhempieni avioliittoa. Ero oli kuitenkin todella, todella vaikea.

Kävin eron jälkeen syvissä vesissä ja luin kaikki itsensä kehittämiseen liittyvätkirjat. Tajusin, että meillä oli riippuvuussuhde, ei rakkaussuhde. Ja riippuvuus on se kaikista vaikein päästä eroon, oli addiktio mikä tahansa. Siksi se oli vaikeaa.

Lika barn läkä best. Law of attraction. Nepparilla on vastapuoli. Ts. Sinä olet osa tuota kuviota ja sinä mahdollistat kaiken. Kun tämän kuvion oivallat ja pääset sen yläpuolelle, niin kuvio muuttuu vähän itsestään johonkin suuntaan. Samanlaisena se ei voi pysyä.

Saasta olet. Et voinut tutkia niitä opuksia ennen pettämistä. En arvosta.

Minä olen nainen. Eksälläni oli se toinen nainen.

Minäkin olen ollut suhteessa jo 44v ja mies on ensimmäinen seurustelukumppani.

Olin 17v, kun miehen tapasin ja täysin ymmärtämäton mistään parisuhdejutuista. Mies oli 6v vanhempi ja seurustellut jo aikaisemminkin ja asunut avoliitossa.

Mies on ilmeisesti valehdellut minulle jo alkuajoista lähtien kaikista pikkujutuistakin, mutta lopullisesti luotto mieheen meni, kun juominen meni pahaksi. Hän oli niitä miehiä, jotka hävisi omille teillen, kun vei roskapussia tai lähti kauppaan ja tuli seuraavana päivänä ympärikännissä kotiin. 

Yritin jättää miehen lukuisia kertoja, mutta mies oli sitkeä ja minä näköjään typerä, koska aina loppujen lopuksi otin hänet takaisin. 

Jossain vaiheessa aloin odottaa lasta ja sitten toistakin. Siinä vaiheessa tajusin, ettei halua lasteni elävän alkoholisti perheessä ja hain yksin eroa. Tästä mies suuttui ja raivosi, mutta sanoi sitten, että haluaa raitistua ja pitää perheensä ja sen tekikin. 

Mies ei siis enää juo, mutta olen huomannut, ettei meillä ole oikeasti mitään yhtistä ja arvomme ovat ihan erilaisia.  Me ei vaan ymmärretä toisiamme ja olemme ihan väärät ihmiset toisillemme.

Olen monesti sanonut miehelle, että meidän pitäisi erota ja kumpikin voisi vielä löytää  ehkä kumppanin, joka on samalla aaltopituudella, mutta mies ei halua erota. 

Kai sitä pitäisi vaan lähteä ja aloittaa elämä jossakin muualla, mutta en usko, että mies siihen suostuisi.

Roikkuisi taas vaan perässä, enkä oikein jaksa enää sellaista traamaa tässä iässä.

Meidän pitkän liiton salaisuus on laiskuus minun puolelta, kun en jaksa hakea eroa ja tapella siitä. Toki jollakin tasolla tykkään miehestä ja mies minusta, mutta ei me kyllä mitään sielunkumppaneita olla.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen ollut suhteessa jo 44v ja mies on ensimmäinen seurustelukumppani.

Olin 17v, kun miehen tapasin ja täysin ymmärtämäton mistään parisuhdejutuista. Mies oli 6v vanhempi ja seurustellut jo aikaisemminkin ja asunut avoliitossa.

Mies on ilmeisesti valehdellut minulle jo alkuajoista lähtien kaikista pikkujutuistakin, mutta lopullisesti luotto mieheen meni, kun juominen meni pahaksi. Hän oli niitä miehiä, jotka hävisi omille teillen, kun vei roskapussia tai lähti kauppaan ja tuli seuraavana päivänä ympärikännissä kotiin. 

Yritin jättää miehen lukuisia kertoja, mutta mies oli sitkeä ja minä näköjään typerä, koska aina loppujen lopuksi otin hänet takaisin. 

Jossain vaiheessa aloin odottaa lasta ja sitten toistakin. Siinä vaiheessa tajusin, ettei halua lasteni elävän alkoholisti perheessä ja hain yksin eroa. Tästä mies suuttui ja raivosi, mutta sanoi sitten, että haluaa raitistua ja pitää perheensä ja sen tekikin. 

Mies ei siis enää juo, mutta olen huomannut, ettei meillä ole oikeasti mitään yhtistä ja arvomme ovat ihan erilaisia.  Me ei vaan ymmärretä toisiamme ja olemme ihan väärät ihmiset toisillemme.

Olen monesti sanonut miehelle, että meidän pitäisi erota ja kumpikin voisi vielä löytää  ehkä kumppanin, joka on samalla aaltopituudella, mutta mies ei halua erota. 

Kai sitä pitäisi vaan lähteä ja aloittaa elämä jossakin muualla, mutta en usko, että mies siihen suostuisi.

Roikkuisi taas vaan perässä, enkä oikein jaksa enää sellaista traamaa tässä iässä.

Meidän pitkän liiton salaisuus on laiskuus minun puolelta, kun en jaksa hakea eroa ja tapella siitä. Toki jollakin tasolla tykkään miehestä ja mies minusta, mutta ei me kyllä mitään sielunkumppaneita olla.

Aika harva tapaa sen sielunkumppanin. Sitä jos lähtee metsäsätäämään, niin todennäköisesti saa olla yksin.

Itse olen saman miehen lakanoissa ollut 30 vuotta, ei riitaisa suhde, petipuuhat toimii, yhteisiä harrastuksia, mutta myös omia juttuja. Olen pitänyt suhdetta täydellisenä ja rakastan edelleen, mutta näin 50v korvilla miehelleni on kaikesta päätellen iskenyt ensin 50v kriisi, joka siis syventynyt masennukseksi. Meidän suhteen huonoin asia on aina ollut, että mies ei puhu. Olen siis kaikesta ollut täysin tietämätön ja kaikki jysähti kerralla silmille. Nyt näyttää siltä, että eroamme. Itse en ole jättämässä, vaan seisoisin rinnalla kyllä. Toinen vetäytyy täysin ja muuttuu koko ajan oudommaksi. On hakeutunut avun piiriin, mutta kamppailee lääkitystä vastaan. Tässä ollaan sydän ruvella ja toivon että vielä selvitään, mutta minut työnnetään sivuun nyt täysin.

Omat vanhempani elivät yhdessä kunnes kuolema erotti ja mieheni vanhemmat ovat edelleen yhdessä. Meillä yhteensä 3 siskoa, joista 2 ovat yhdessä ihan teiniajoista asti olevan kumppanin kanssa ja yksi siskoista eronnut.

Mä olen kuunnellut viimeset 20 vuotta mitenkä äitini on jättämässä isäni. No, eipä ole vieläkään tapahtunut. Jatkuvasti ovat toistensa kimpussa, mikään ei ole hyvin. Mutta onko minulla varaa arvostella? Ei ole. Sama tilanne päällä omassa liitossani. En vain kykene hakemaan eroa vaikka se olisi ehkä järkevin ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mistä puhut. Itse aloin seurustella jo teininä ja menin naimisiin tämän miehen kanssa. Olimme yhdessä 22v kunnes huomasin vain toivovani että mies kuolisi jonkun ryyppyreissunsa seurauksena. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että kuinka huonosti voin ja kuinka mies minua vuosikaudet oli laiminlyönyt. Olin yrittänyt kysellä että mikä on vikana kun aina vain huusi ja puhui rumasti, makasi sohvalla ja joi. Vasta kun sanoin että haluan erota, hän jotenkin ymmärsi asian ja olisi itkien halunnut vielä yrittää. Kaikki omat tunteeni oli jo kuolleet siinä vaiheessa. En vain pystynyt enää yrittämään.

Olin vain jotenkin turtunut ja tottunut siihen tilanteeseen. En myös tiennyt paremmasta. Tiesin vain että voin niin huonosti, että en voi enää jatkaa.

Eron jälkeen löysin ensin itseni ja sitten löysin miehen joka rakastaa minua ja on tasavertainen kumppani. Nyt mietin vain että miten en aiemmin tajunnut tehdä muutosta, toisaalta kiitän itseäni siitä että löysin voiman ja rohkeuden tehdä sen edes tässä vaiheessa.

Mieheni on myös aikojen saatossa alkoholisoitunut, hyvä mies ja isä alunperin. Mikään keskustelu ei johda mihinkään, pelkkää huutoa, uhmaa ja syyllistämistä. Lupaa lopettaa ja parin päivän päästä taas mennään. Vetää vielä lapsetkin mukaan riitoihin.

Kun otan puheeksi eroamisen, uhkailee itsemur*lla.

Henkistä väkivaltaa pahimmillaan.

Rohkeutta ja voimaa olen yrittänyt kerätä sen verran, että olisin jo valmis lähtemään, mutta lapset säälivät isäänsä ja syyttävät minua, jos lähden. Pelkäävät, että isänsä toteuttaa uhkauksensa. Kenellekään en ole voinut tästä kunnolla puhua, isänikin vain vähättelee, kun muutama vuosi sitten rohkenin hänelle tilanteestamme puhua. Äitini on jo kuollut ja hyviä ystäviä ei ole.

Olen niin syvällä tässä ollut jo pitkän aikaa, etten enää tiedä mitä tehdä.

Ei toiseen asuntoon muuttaminen toimisi? Tai jos muutat isän luo, niin näkee sen kumppanin käytöksen läheltä.

Elän epäterveessä suhteessa. Sen sijaan, että toistaisin vanhempieni suhdetta, niin toistankin isovanhempieni dynamiikkaa. Vaikeaa on silti lähteminen. Koen, että ongelmien tiedostaminen on kuitenkin askel parempaan suuntaan. Rakkaussuhde tämä ei ole, vaan kyse on muista asioista.