Oliko 70- ja 80-luvuilla alle 40-vuotiaita työkyvyttömyyseläkkeellä olevia?

Oli tietysti, mutta monissa perheissä ainakin maalla ne pidettiin pois näkyviltä ja hoidettiin perheen sisällä. Eikä niistä puhuttu mitään.

halveksimme typerystä joka ei tajua nykymenosta mitään. ja leikkii kovaa staraa kjun on tehnyt savottaa hiki hatussa.

Olihan niitä. Silloin pääsi aika helposti työkyvyttömyyseläkkeelle epämääräisten selkävaivojen vuoksi. Asenneilmapiiri kuitenkin oli jollain lailla työntekoa kunnioittavampi kuin nykyisin. Syyttä tukien varassa elävillä oli useimmiten kunnollinen alkoholiongelma.

Ei työkyvyttömyys yleensä ole omasta tahdosta kiinni. Jos ei kykene niin mitä ne muka sille ennenkään olisi voineet tehdä? Reippaasti ottaa itseään niskasta kiinni vaan ja mennä töihin!?

Totta kai oli, vaivat enemmän fyysisellä puolella. Lapsuudessani myös pari tuttua perheenisää kuoli alle nelikymppisenä muistaakseni toinen aivoinfarktiin ja toinen sydänkohtaukseen, joten sairauksia on kyllä ollut ennenkin. Tällä hetkellä työt ovat muuttuneet fyysisesti kuormittavista henkisesti kuormittaviksi ja kaikki eivät sitäkään jaksa, olen itsekin 44-vuotiaana ihan loppu, mutta sinnittelen työelämässä ja samalla unelmoin, että pääsisin tekemään jotain yksinkertaista fyysistä työtä. Raha on esteenä, tuntuu ettei perusduuneilla tule enää toimeen.

Paljon sulauduttiin vielä siihen maatilan pyörittämisessä auttamiseen, kenestä ei ollut vieraalle töihin. Ja onnekkaasti perittiin omaisuutta siihen päälle.

Vierailija kirjoitti:

Oli tietysti, mutta monissa perheissä ainakin maalla ne pidettiin pois näkyviltä ja hoidettiin perheen sisällä. Eikä niistä puhuttu mitään.

Ihan yleisestä mielenkiinnosta, oliko tämä "häpeä"kulttuuri maaseudulla enemmän voimissaan kuin kaupungissa? Itse olen syntynyt kasarilla enkä tiedä tästä maailmanmenosta mitään. Ennen kun ei esim. nettiä ollut eikä tietoa saanut samalla tavalla, elettiinkö maalla jotenkin eri rinnakkaistodellisuudessa kuin kaupungissa?

Olikohan se joku karpon reportaasi tms 70-luvulta missä oli nuoria elämäntapatyöttämiä alkoholisteja, en nyt satu muistaan tarkemmin

up

Oma isoisäni teloi itsensä työtapaturmassa ja pääsi/joutui työkyvyttömyyseläkkeelle jo nelikymppisenä. Onneksi oli talon saanut jo rakennettua valmiiksi. Mutta koska oli tapaturma, niin se eläkekin oli ihan ok, en tiedä, saiko vielä jotain korvauksiakin firman vakuutuksesta. Pystyi kyllä tekemään lyhyitä pätkiä hommia, mutta ei missään nimessä koko työpäivää, vaan piti päästä selkää lepuuttamaan parin-kolmen tunnin välein.

Tottakai kun 70-luvusta oli kyse, niin kipulääkityksenä oli Dry Vodka, mutta se oli ihan normi.

Maalla työkyvytön nuori oli kuin vammainen ja teljettiin kellariin. Luonto ei laiskaa elätä sanoi mummuvainaa.

Silloin oli lähes täystyöllisyys ja heilkolahjaisetkin / puolikuntoisetkin saivat töitä. Nyt nuo samat tyypit joutuvat masennuksen vuoksi saikulle ja siitä työkyvyttömyyseläkkeelle alle 40-vuotiaina.

Ne oli kadulla ryyppäämässä

Vierailija kirjoitti:

Olikohan se joku karpon reportaasi tms 70-luvulta missä oli nuoria elämäntapatyöttämiä alkoholisteja, en nyt satu muistaan tarkemmin

Vielä 1980-luvulla alkoholisteille rakennettiin asuntoja omana ryhmänään ja tietenkin naapurustot vastustivat syvästi näitä vuokrataloja.

80-luvulla eläkkeeseen riitti keskivaikea masennus, eikä tarvinnut olla edes sairaalahoitoja. Ei onnistuisi tänä päivänä mitenkään.

Sossusta sai myös rahaa ulkona syöntiin. Ja tämä on totta.

Nuorena monelle tehtiin selväksi ottaa itseään sitten niskasta kiinni eikä ollut nykyistä paapomista ja tietyillä eläkkeillä nuorena oli kyllä juopon leima.

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla eläkkeeseen riitti keskivaikea masennus, eikä tarvinnut olla edes sairaalahoitoja. Ei onnistuisi tänä päivänä mitenkään.

Sossusta sai myös rahaa ulkona syöntiin. Ja tämä on totta.

Totta. Tuohon aikaan oli rahaa ja parempi huoltosuhde, joten eläkkeelle pääsi helpommin kuin nykyään. Osa pääsi jopa aika heppoisin perustein, kuten tätini, joka kärsi lähinnä lievästä masennuksesta. Eläkkeellä sitten valitteli että haluaisi töihin kun on tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Maalla työkyvytön nuori oli kuin vammainen ja teljettiin kellariin. Luonto ei laiskaa elätä sanoi mummuvainaa.

Se on Luoja, ei luonto.

En minäkään pysty tekemään töitä vaikka työsuhteessa olen. Ei vaan huvita. Ei auta järkipuhe eikä mitkään seuraukset.

70-luvulla ja vielä 80-luvullakin miehet varsinkin kuolivat 60-75 ikävuoden välillä aika usein. Työelämä hoivaili melkoisia alkoholisteja ja hermosairaita pitkissä työsuhteissa, jossa olot olivat melko vakiot eikä potkuja tarvinnut pelätä. 90-luvun lama tappoi vasta heidät. Pientilat, jotka niinikään loppuivat joskus 90-luvulla olivat hyvä työpaikka vähän toistaitoisille ja sairaille. Niiden yhteydessä oli metsätöitä, maanrakennustöitä ja rakennustöitä. Vielä 80-luvun loppupuolella moniin töihin kelpasivat myös kaikenlaiset ihmiset, nekin, joilla oli joku vamma tai eivät muuten olleet kauhean tehokkaita. Ajateltiin, että jostain heidänkin on tienattava leipänsä. Ylipäätään teollisuustyö sopi monelle ja sitä oli ennen tarjolla. Koneistus oli ennen vähäisempää ja paljon tehtiin käsin. Myös kunnat ja valtio olivat hyviä työnantajia. Varsinkin miehet hyväksyttiin hommiin, jos heitä vain saatiin jostain kiinni. Kaikilla firmoilla oli palveluksessaan autonkuljettaja, joka suhasi ympäri kaupunkia hoitaen firman asioita. Kuriiripalveluita ei käytetty. Naisten töissä oli jo silloin tiukempaa ja työtahti kovempaa. Rokki, viina, seksi ja muut tärkeydet kiinnostivat nuoria miehiä myös 80-luvun täystyöllisyyden aikaan ja nuoria miehiä oli vaikea saada töihin. Nuoria tunnollisia naisia riitti merkonomihommiin tuvan täydeltä, mutta varastomiehet ja trukkikuskit olivat vaikeampia saada. Sanoisin, että 80-luvulla kaupungissa nuori mies sai töitä, jos oli yhtään asiallinen, säntillinen ja kunnollinen ja suostui tottelemaan ja tekemään raskaampiakin hommia. Nykyään moni silloinen tyyppi ei pääsisi yhtään mihinkään töihin.