Tunsitko lapsena olevasi taakka vanhemmillesi

On varmasti ollut ihan kamalaa ja todella raskasta sinulle ja sisaruksillesi. Ovatko vanhempasi ikinä pyytäneet anteeksi ?

 ja onko sinulla lapsia, onko nuo lapsuuden ja nuoruudenkokemuksesi tuoneet vaikeuksia omaan vanhemmuuteesi ? 

Tunsin, tai paremminkin tiesin koska äiti teki sen hyvin selväksi suorin sanoin ja huutamalla, pienestä pitäen aikuisuuteen saakka. Oli kyllä hankala muillekin sisaruksille, en tiedä pitäisikö sen lohduttaa mutta edes se vähän helpottaa tuskaa jota tunnen edelleen äidin oltua haudassa 20 vuotta. Oli myös todella ilkeä kiltille sovittelevalle isällemme.

Jotkut ihmiset on vaan ilkeitä. Se on todella vaikeaa myöntää että esim oma vanhempi on.

Vierailija kirjoitti:

Isäpuoli teko selväksi pienestä pitäen kuinka kalliiksi minun elättämiseni tulee.  Vastasin että mitäs menit naimisiin naisen kanssa jolla on lapsi. Ei tullut siitä vastauksesta kiitosta - olin röyhkeä.  Ei paljoa minua auteltu, neuvottu tai kuskattu harrastuksiin. Enimmäkseen pilkkasi.

Oman lapsen kun sai, ei rahasta puhuttu eikä kitsasteltu. Sai kaiken mitä ikinä keksi vaatia. Ja kaikkeen harrastuksiin patistettiin, mutta ei ollut kovin kiinnostunut.

Kun ukko vanheni ja sairastui, minä pidin hänestä huolta, ostin ruuat, siivosin ja kuskasin. Oma poikansa ei juuri autellut, mutta kävi pyytämässä rahaa kyllä. 

Kun mies kuoli, minun ommani oli siivota kuiolinpesä. Broisipuoli lähetteli tekstareita, joissa luki "kuolinpesän siivous ei näytä edistyvän."  Toki sanoi siivonneensa tyhjät pois pullot, joita oli kämppä ja parveke täynnä. Kun kävin katsomassa, oli vienyt vain ne mistä sai pantin -muut 8 kassia jäivät minun kuskattavakseni. Ja sama meno jatkuu..

Kyllä, tunsin ja koin sen joka päivä nahoissani. Äiti kertoi yrittäneensä aborttia monin eri tavoin, mutta minä prkeleen sikiö vaan olin pysynyt sisällä.

Tämä näkökulma unohtuu usein, kun kauhistellaan abortteja.

Olin taakka äidilleni, olen vieläpä ainut lapsi. Ehkä tuohon aikaan (80-luvun lopulla) ei osattu ajatella, että lapsen hankkimatta jättäminen on ihan hyvä vaihtoehto jos äitiys tuntuu raskaalta ja haastavalta omalla kohdalla tai oma henkinen tila on heikoissa kantimissa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on vaan ilkeitä. Se on todella vaikeaa myöntää että esim oma vanhempi on.

Nii on outoa ja jähmettyy jos oma vanhempi alkaa haukkumaan oikein kunnolla ja kovalla äänellä telkkarin henkilöitä kuin joku koulukiusaaja. Miten typeriä ne on ääneltään ja ulkonäöltään. Vanhetessaankin voi tulla tuommoseks.

Sillä tavalla kyllä, että jos en pystyisi olemaan tarpeeksi hyvin käyttätyvä ja huomaamaton, olisin taakka. Onnistuin olemaan niin huomaamaton, että olin käytännössä näkymätön, joten minua ei koskaan tarvinnut ojentaa . Seuraus tosin on se, että nyt yli viisikymppisenä ihmettelen, että mikä minun elämäni oikeastaan on ja vaikuttaa vähän siltäkin, että se murrosikä, joka muilla ikäisilläni oli lähes 40 vuotta sitten, taitaa olla alkamassa.

Ainoa huoltajan isä kuoli kun olin 11v.tuskin hänelle olin takka?

Onkohan minusta juurikin samanlaisen lapsuuden takia tullut huonojen miesten vietävä ja törkeästi hyväksikäytetty

Kyllä. Äitini teki sen päivittäin enemmän kuin selväksi.

Kyllä, ja seuraukset ovat näkyneet läpi aikuisuuden heikkona itsetuntona, arkuutena, arvottomuuden tunteena ja masennuksena.

Kyllä. Äitini teki sen hyvin selväksi että olen pilannut ainakin hänen elämänsä ja mikään määrä sovitustyötä ei tule riittämään.

En tuntenut olevani taakka vaan rakastivat enemmän kuin mitään. Toki muakaan ei pilalle hemmoteltu ja vastuunottoa ja elämän realiteetteja opetettiin, harvoin sain kyytiä harrastuksiin vaan itse kuljin. Suihkussa sain käydä kyllä joka päivä, mutta vettä piti säästellä ja shampoota kuluttaa kohtuudella.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan minusta juurikin samanlaisen lapsuuden takia tullut huonojen miesten vietävä ja törkeästi hyväksikäytetty

Ainakin minulle on käynyt niin. Kun jo kotona oppi että minussa ei ole mitään mitä kukaan voisi rakastaa niin kävi kumppanikin joka sanoi ihan samat asiat.

Vierailija kirjoitti:

Sillä tavalla kyllä, että jos en pystyisi olemaan tarpeeksi hyvin käyttätyvä ja huomaamaton, olisin taakka. Onnistuin olemaan niin huomaamaton, että olin käytännössä näkymätön, joten minua ei koskaan tarvinnut ojentaa . Seuraus tosin on se, että nyt yli viisikymppisenä ihmettelen, että mikä minun elämäni oikeastaan on ja vaikuttaa vähän siltäkin, että se murrosikä, joka muilla ikäisilläni oli lähes 40 vuotta sitten, taitaa olla alkamassa.

Sukupuolesta riippumatta, murrosikää se ei ole vaan naisella vaihdevuodet, miehellä andropaussi.

Aikuinen kantaa vastuun itsestään ja asenteistaan aikuisen tavoin.

Nyt mä olen tosi surullinen teidän kaikkien puolesta. Mulla on oma vähän päälle vuoden oleva pikkuinen poika ja on ihan mahdotonta ajatellakin, että hän olisi taakka. Tietysti välillä hermot menee ja ääni nousee, mutta jälkeenpäin pyydetään anteeksi. Voisin viettää päiväni pusien ja halien pikkuista, ja kerron joka päivä miten ihana ja rakas hän on. Kaikkien lasten pitäisi saada kuulla olevansa ihania ja rakkaita.

Kyllä. En saanut harrastaa mitään enkä mitään kivoja vaatteita koska rahat menivät vanhempien juopotteluun ja tupakointiin.

En koskaan. Olin ainokainen, joten vanhemmilla riitti runsaasti aikaa ja energiaa mun huomioimiseen. Kauhulla seurasin sivusta perheitä, joissa oli useampi lapsi ja ei siellä kaikille syliä riittänyt millään. Isommat sisarukset kaitsemassa pienempiä... Ja ei kun uutta vauvaa alulle.

Mulla on myös vain yksi lapsi.

Sillä tavalla taakka, että lapsen tai nuoren eteen ei tehty mitään eikä mikään olisi saanut maksaa mitään. Ainoastaan koulun käynti ja kotona oleskelu oli sallittua, muu oli turhuutta. Kotona tietysti täytyi tehdä työtä, mutta jos oli vapaata tai lomaa, ei ollut sopivaa hakeutua mihinkään elämyksiin tai ylipäänsä pois kotoa.

Esimerkiksi kyytejä harrastuksiin (asuimme maaseudulla 50 km kaupungista) oli aivan turha odottaa. Ei retkiä, lomareissuja, ei mitään ylimääräistä perheen kesken.

Jos esimerkiksi kaverit teininä pyysivät vaikka elokuviin, tiesin, etten saisi rahaa tai kyytiä. Yhden kerran koko lapsuuden ja nuoruuden aikana käytin äidin antaman rahan elokuvissa käyntiin. Jälkikäteen vasta uskalsin äidille kertoa, ja elokuvissa käymistä paheksuttiin rankasti, koska on turhuutta ja tuhlailua.

Näin 40-vuotiaana olen miettinyt, miksi tehdä lapsia, jos heille ei halunnut tarjota mitään elämyksiä ja yhden kerran koko lapsuuden ja nuoruuden aikana elokuvissa on liikaa.