Olitko laihempana onnellisempi kuin lihavana?

Vierailija kirjoitti:

Yksi syy luultavasti sille miksi niin moni lihoo takaisin on se, että laihuudelle asetetaan sellaisia odotuksia ja vaatimuksia jonka sen (laihuuden) on toisinaan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi juuri se, että vasta laihuuden myötä voisi olla onnellinen. Sen sijaan,e ttä ymmärtäisi, että hoikkana pysymisessä on paljossa kyse elämäntavoista, joiden rinnalle mahtuu hyvin moninaisia tunteita ja tuntemuksia.

Se vähän yksinkertaisempi mies

Luulen että suurin osa kyllä pystyy olemaan noita kahta mieltä yhtä aikaa eikä ne edes ole ristiriidassa keskenään, mutta itsekuri ei vaan pidä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi syy luultavasti sille miksi niin moni lihoo takaisin on se, että laihuudelle asetetaan sellaisia odotuksia ja vaatimuksia jonka sen (laihuuden) on toisinaan mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi juuri se, että vasta laihuuden myötä voisi olla onnellinen. Sen sijaan,e ttä ymmärtäisi, että hoikkana pysymisessä on paljossa kyse elämäntavoista, joiden rinnalle mahtuu hyvin moninaisia tunteita ja tuntemuksia.

Se vähän yksinkertaisempi mies

Luulen että suurin osa kyllä pystyy olemaan noita kahta mieltä yhtä aikaa eikä ne edes ole ristiriidassa keskenään, mutta itsekuri ei vaan pidä.

Totta, - Uskoisin sinun olevan oikeassa. - Nyt itseäni harmittaa kun huomaan, ettei edellinen kommenttini oikein vastannut Ap:n avauksessa esittämään  kysymykseen...

Se vähän yksinkertaisempi mies

En. Tunsin itseni joka tapauksessa lihavaksi ja näytin mielestäni pahalta. En ole ns. oikeasti lihava vieläkään, muutaman kilon ylipainoinen vain ja olen siinä mielessä kyllä onnellisempi, että olen tajunnut, että tyytyväisyys ja onnellisuus tulevat jostain muualta kuin hoikkuudesta. 

Olin, koska energiaa riitti monin verroin enemmän kaikkeen. Eikä tarvinnut tuskailla vaatteiden kanssa mikä sopii ja miltä näyttää. Ja näytin paljon paremmalta hoikkana ilman vaatteita ja vaatteiden kanssa.

En usko siihen, että kukaan on lihavana onnellisempi.

No siltä osin olin laihana "onnellisempi" että moni asia oli helpompi. Ja terveydestä pienempi huoli. Mutta se "nuttura kireällä"-tyylinen suhtautuminen syömiseen ei ollu kiva. Kun en muutenkaan ole mikään täydellisyysposeeraaja.

Kyllä olin. Aikuisiän paino pysyi mitoissa 59-62kg/170cm. Lasten raskaudet nostivat painoa, mutta palautuminen oli yllättävänkin nopeaa. Mutta; Sitten tuli burnout, ikääkin enempi. Ja burnoutin aikana paino nousi. Nyt se on noin 75kg. Se on liikaa. Ällöttää. Silti tajuan, mistä tämä painonnousu johtuu, ymmärrän ettei minulla ole vuosien 2020-2022 aikana ollut energiaa ja jaksamista korjausliikkeitä tehdä kaiken voimien mennessä puhtaasti selviämiseen ja siihen, että lapset olen hoitanut.

Vuoden 2022 vaihteessa vaihdoin työpaikkaa. Painonnousu lakkasi.  Nyt puoli vuotta uuden työn aloituksesta on mieli viimein ymmärtänyt, ettei koko eläminen ole enää pelkkää hengissä selviämistä. Nyt alkaa tuntua, että voisi olla aikaa, energiaa ja oikea mielentila korjata ruokavaliota. Aloittaa taas liikkuminen siksi, että se tuntuu hyvältä.

Vahvasti uskon, että kesään 2023 mennessä olen saanut sen reilu 10kg hitaasti sulateltua. Mahdun taas vaatteisiini. Enkä tunne itseäni näin raskaaksi ja kulahtaneeksi.

Olin onnellisempi. Olin itsevarmenpi.  Minusta pidettiin enemmän.  Olo oli parempi kun jaksoi harrastaa esim.liikuntaa.  10 kg pitäisi saada pois, mutta ei onnistu.

olen 165cm lyhyt ja enimmillään olen painanut hiukan päälle 80kg. Paino vaikutti kyllä kaikkeen ja oli vaikea olla onnellinen. Jatkuvasti oli turvonnut olo, reidet hinkkasivat yhteen kesäkuumalla ja koskaan ei ollut "kaunis olo". Ei ollut kiva olla kuvissa. Murhe painosta oli jatkuvasti läsnä ja kyllästyin siihen totaalisesti. Päätin, etten halua elää loppuelämääni niin ja laihdutin. Nyt paino pysynyt reilu 10 vuotta 63-68kg välillä ja olo on hyvä. Tottakai elämään murheita mahtuu normaalipainoisenakin, mutta ainakaan ei tarvitse murehtia painosta. En aio enää koskaan lihoa yli 70 kiloiseksi, se on maaginen raja jonka jälkeen paino alkaa "tuntua" niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mitkään herkut eivät ole lihomisesta aiheutuvan huonon fiiliksen arvoisia. 

Kyllä, koska silloin ei koskaan edes miettinyt mitään kiloja, no en ole läski mutta laihaläski tosin enää joku 5kg pois ja normi äijä taas ilman ylinmäärästä.

Vierailija kirjoitti:

En ole ollut lihava mutta normaalipainon ylärajalla kylläkin jossa koin olevani hieman pulska. Olen onnellisempi hoikkana. On vaan fyysisesti paljon parempi olo ja kyllähän se hivelee itsetuntoa kun kokee itsensä hehkeäksi ja sitä myötä on parempi olla myös.

Tuntuu jotenkin onnistujalta, vaikka tätä ajatusta vierastankin koska se on selvästi ulkopuolelta syötetty ajatusmalli. Vissiin on aivopesu mennyt perille että vain laihana olet jotain. Mutta joka tapauksessa kivempaa on näin joten en kauheasti vaivaa sillä päätäni vaan viipotan menemään.

Lisään vielä, että on ollut avartavaa nähdä oma keho monessa eri koossa. Tämä on helpottanut esim. sitä, että pyöreämpänä en enää harmittele alavatsallani olevaa ns. pömppöä, koska olen havainnut että se pömppö on siinä vaikka olisin niin laiha luut törröttäisivät. Se on vaan yksinkertaisesti mun vartalon malliin kuuluva asia. Ja että kaikki mitä nipistää sormien väliin ei ole rasvaa, ihokin on yllättävän paksu. Ja että laihanakin on naisen biologiasta johtuen niitä turvotuspäiviä jolloin näyttää miltä sattuu, eikä sitä tapahdu vain pyöreämpänä. En enää kuvittele, että laihuus pelastaa kaiken ja että silloin näyttäisin aina ja koko ajan tosi hyvältä. No en näytä. Saan kyllä upeita kuvia itsestäni jos pyllistelen oikein instagram-mutkille vartaloni internetin tyttöjen tyyliin (varsinkin sellaisena hetkenä kun suoli ja vatsalaukku on tyhjä, huom.!, ei niitä kuvia todellakaan minkään parin päivän ummetuksen ja illallisen jälkeen oteta), mutta ihan sitä samaa selluliittiä tässä mun ahterissa on kuin ennenkin vaikka se näyttääkin upealle joissain asennoissa.

Koen myös kunnioitusta mun kehoa kohtaan nyt laihana kun tiedän että olen omilla valinnoillani ja teoillani tähän päätynyt. Mun keho toimii ja tuntuu omalta ja rakkaalta.

Ehkä vähän ohis, mutta viime aikoina olen vasta tajunnut mitä tarkoittaa sana normaalipaino. Koska tämä tuntuu niin normaalilta! Taivun mihin asentoon haluan, ei ole "reppu" kiristämässä ja tekemässä jumeja (ennen oli selkä kipeä ja jäykkä), voin liikkua ja tehdä kaikkea mitä terve ihmiskeho on luotu tekemään ja se tuntuu ihan hyvältä, asiaankuuluvalta. Pulskempana liikkuminen tuntui aina jotenkin vähän väärältä kun se kävi kipeää ja tuntui pahalta, enkä oo mikään liikunnallinen tyyppi kyllä ollut ikinä ollutkaan. Nyt myös voin havainnoida paremmin mitä syömäni ruoka tekee minulle ja missä vaiheessa, kun tyhjä vatsa on ihan litteä ja ruoan kulun voi kirjaimellisesti nähdä vatsan koosta ja muodosta. Kun päällä oli pehmeä kerros, en samalla lailla tajunnut sitä, se oli vaan jotain pullotusta. Okei ehkä olen myös paljon valveutuneempi ruokienkin suhteen ja siksi tarkkailen kaikkea enemmän, mene ja tiedä.

Mutta tämmöisiä kaikkia ajatuksia.

Laihempana olen onnellisempi. Jos ei tunne itseään hyväksi, vaan koko ajan paha olo omasta kehosta, niin en voi olla onnellinen. Olen ollut alipainoinen sekä ylipainoinen. Ylipainoisena olen ollut masentunut ja onneton. Jo se palkitsee, että jaksaa tehdä asioita ja se, että saa laittaa päälle mitä haluaa, eikä sitä mikä mahtuu.

169 cm ja nyt yllättäen 88kg.

Vaatteet joissa tunsin olevani hyvännäköinen ja oman tyylisiä ovat n painolle 72-74kg.

Mutta toisaalta olin nuorempana vain niin sekaisin. En nyt tiedä olenko lopettanut olemasta kokonaan sekaisin mutta ainakin vähemmän.

Vaatteiden ostossa on vähän vaikeampaa. Luulin pitkään että se kiva tunika ja leggarit on ihan armollinen setti, kunnes näin valokuvan ja niissä näkyi mm pohkeet. Ratkaisu tähän: Muutettin mökille, kertakaikkiaan korpeen, niin en pukeudu kuin vanhoihin mökkivaatteisiin, siis miehen vanhoihin, ovat kivan rentoja.

Nyt normaalipainoisena elämä on monin tavoin helpompaa ja voin siksi paremmin kuin ollessani sairaalloisen ylipainon rajalla, mutta en ole onnellisempi (tai onnellinen millään tasolla). Lihominen johtui tunnesyömisestä. Samat tunteet vaivaa edelleen, mutta nykyään yritän pärjätä niiden kanssa muilla, vähemmän tuhoisilla keinoilla.