Teinihelvettiä murkun kanssa... (tai vanhempihelvettiä murkun kannalta..?)

Pojalla on selkeästi paha olla, tuskin nyt toi viikkorahan poisotto on se paras ratkaisu. Laajempaa toimintaa, ammattiapua ajoissa!

Neuvottelua, keskustelua, jos ei toimi perheen kesken niin mennään perheneuvolaan tai muualle.

Ottakaa pojan mielipiteet huomioon, mutta sanokaa viimeinen sana. Isä kuntoon.

Meidän muutamaa kuukautta nuoremmalta pojalta vastaava voisi hyvinkin onnistua, yleensä tosin rikkoo tavaroita harkitummin, ei niinkään raivonpuuskan kourissa. Ja se on oikeastaan vielä huolestuttavampaa. Meille perheneuvolasta on ollut paljon apua, mutta välillä saa kuulla myös niitä tarinoita, joissa sieltä ei ole mitään hyödyllistä lopultakaan saatu. Toivottavasti te kuitenkin apua saatte.



Kuten moni sanoikin, isän ja pojan välit tuntuvat olevan pahassa solmussa ja ehkä niitä pystyisitte setvimään kotikonsteinkin. Itsestä tuntuu, että vaikeiden lasten, teilläkään kun tuskin on kyse pelkästä murkkuiästä, tärkeintä olisi saada aikaan jonkinlaiset positiiviset välit ja myönteisiä asioita ihmissuhteisiin, vaikka sitten puoliväkisin. Rankaista voi vaikka loppuelämänsä, mutta ei se lapsi pelkillä rajojen laitolla mitään opi. Voisikohan olla mitään, minkä miehesi ja poikanne voisivat saada positiivisen yhteyden, jotain, joka ei olisi pelkkää tappelua? Jos he tekisivät jotain kivaa yhdessä, jotain, minkä parissa molemmat viihtyisivät? Minusta ainakin tuntuu, että meillä tärkeintä ovat ne positiiviset yhteiset jutut. Niiden varassa suhde lapseen pysyy kasassa, vaikka välillä muuten joutuukin olemaan hyvinkin tiukka ja rankaisemaan ja vaatimaan.

Agressiivinen käytös on selvä merkki pahasta olosta, ota haluaa purkaa ja hän oikein huutaa " katsokaa, minulla on paha olla, auttakaa!"



Omasta teini-iästä muistan tällaista (koin useita vuosia insestiä n. 6-12-vuotiaana, jota yksinään salasin muilta):



Kun karkasin, rikoin tavaroita, huusin hirveyksiä vanhemmilleni, ryyppäsin ympäri kyliä, vastustin sääntöjä yms. ...ajattelin aina, että minulla on OIKEUS, jopa velvollisuus olla paha ja ilkeä, koska minullekin on oltu paha ja ilkeä. MIKSI minä olisin kiltti ja tottelisin, kun ei aikuisetkaan ole?! Muistan sen hirveän ahdistuksen, kun en osannut asioita muulla tavoin purkaa. Toivoin niin kovasti, että vanhempani olisivat pistäneet minut selkä seinää vasten ja pistäneet tunnustamaan, mikä minua vaivaa, miksi olen surullinen ja vihainen?



Kyllähän he kysyivätkin joskus, mutta aina kielsin, että mikään olisi. On tuskallista kertoa omista vaikeista asioistaan. Toivoin, että vanhempani eivät olisi uskoneet minua, olisivat luottaneet siihen pieneen hajuun, mikä heillä oli, että normaali teini ei käyttäydy niin hurjasti.





Pojallasi on luultavasti patoutunutta tuskaa, negatiivisia muistoja, ahdistavaa oloa, jotakin, mitä hän ei osaa muutoin käsitellä. Jo pelkästään nuo luettelemasi Pojan isän ongelmat saavat lapselle ahdistusta aikaiseksi.

Sinuna minä istuttaisin perheen alas ja nostaisin kissan pöydälle. Kerro pojalle, että näin ei voi jatkua. Hänen on kerrottava, mikä häntä niin ovasti ahdistaa. Kerro, että rakastatte häntä ja mikään, mitä lapsi kertoo, ei saa teitä järkyttymään tai pois raiteiltaan. Vaikka poika kapinoisi ja näyttäisi kaikki menevän ohi korvien, kerro silti, että et aio luovuttaa hänen suhteensa. Aiot tehdä kaikkesi, että hänellä on parempi olo pian.



Ammattiapua suosittelisin koko perheelle. Voimia ja uskallusta!

niin tulee vaan mieleen että pitäisiköhän niitä lapsia hankkia ollenkaan..