ystävistä ja ystävyydestä
oletteko sitä mieltä että vanhemmalla iällä, siis yli kolmikymppisinä on vaikeampaa saada tosi hyviä ystäviä ja läheisiä kaverisuhteita? musta ainakin tuntuu siltä. mulla on pari hyvää entistä työkaveriystävää, mutta heidän kanssaan olen lähinnä se hyvä kuuntelija. sellainen oikein hyvä kaveri puuttuu. nuoruusajan ystävät jäi kun muutin eri paikkakunnalle. yhetyttä toki pidetään edelleen, mutta ei se ole samaa enää, kun kaikilla on omat elämät tahoillaan, lapsia jne. veljen vaimo on kyllä kaikista läheisin, mutta hänkin asuu kaukana. miehen sisko taas menee niin omissa maailmoissaan ja on anopin kanssa niin yhtä pataa että en voisi kuvitellakaan kertovani hänelle mitään syvimpiä tuntojani. onko muita samassa jamassa olevia? tapaan kyllä kerhoissa muita äitejä mutta kaikki tuntuvat niin kiireisiltä ominen menoineen että esim. kahville menosta ei kukaan koskaan puhu mitään.
ja niihin on uutena vaikea mahtua mukaan. Itsellä on onneksi suunnilleen joka kouluasteelta ja työpaikasta jäänyt yksi hyvä ystävä, joihin edelleen pidän yhteyttä.
Kyllähän siihen ystävyyssuhteen luomiseen pitää panostaa. Vanhojen kaverien kanssa on niin helppoa kun aikoinaan vaikka koulussa nähtiin päivittäin ja sitä kautta tultiin perusteellisesti tutuiksi. Ei tarvitse koko historiaa selostaa. Muutenkin on ehkä tullut laiskemmaksi tutustumaan kun kuitenkin työ ja perhe vievät omasta ajasta niin paljon. Kivjoja ihmisiä tulee kyllä välillä vastaan, mutta elämäntilanteiden erilaisuuskin vaikuttaa siihen johtaako tutustuminen mihinkään.
Mutta uskon että jos itse olisi aloitteellisempi, se joka kysyy lähtisikö toinen kahville, ystäviä olisi mahdollista löytää. Ja edellyttäen että ei masennu siitä että ensimmäiset kymmenen eivät tärppää. Itsekin sitä odottaa ennemmin toisen ehdotusta.