Mistä asiasta et meinaa päästä millään yli ja se vaikuttaa käytökseesi ja elämääsi vaikket haluaisikaan?

Ulkopuolisuuden tunne ja se, etten koe olevani tarpeeksi riittävä tai hyvä.

Koko ajan häpeän itseäni jollain tasolla.

Koen olevani epäonnistunut aika usein.

Enkä tiedä johtuuko tämä alkoholistien kanssa kun on kasvanut. Vai olenko vain tällainen. Epänormaali.

Pitäis vaan hyväksyä kaikki.

Trumpin vaalitappiosta

Mitätöinnit niin että sää et ole yhtään mitään kun ei ole lapsia, perhettä meriitteinä eikä muutenkaan menestynyt. Sinä et ole edes ihminen etkä minkään arvoinen.

Tämmöinen olen ja haluan kadota pois menestyneiden joukoista. Alussa en mitään huomannut ja keikuin varmaankin turhaan mukana ärsyttäen erilaisuudellani niitä kunnes tajusin että oli aika vaihtaa piiriä. 

Niihin vanhoihin seuralaisiin piti katkaista välit jotta se tuomitseminen loppui. Sinne ei vaan sopinut joukkoon ihan erilaista idologiaa ajatteleva kun suurin osa elää perinteitä sairaalloisesti noudattaen. Eikä näe sivuilleen yhtään mitään joka on helpompaa kun suku vaatii niin pitää mennä sen mukaan eikä voi alkaa omaa järkeä käyttämään. 

Se, että kun olin heikoimmillani, niin psykoterapeutti jolla kävin (kognitiivinen terapeutti) kiusasi ja käytti minuun psyykkistä väkivaltaa. Mm. ystäväni kehottivat lopettamaan hoitosuhteen. Aluksi ei kiusannut vaan oli maireana ikään kuin veti roolia. Kiusaaminen alkoi sitten terapian loppupuolella. Jatkossa en uskalla käydä terapeutilla, jolla ei ole pitkää omaa terapiaa käytynä. Ilmeisesti tuo kognitiivisten terapeuttien koulutus on aika kevyt.

Nimen omaan mitätöinti lähisuku minulle ja jatkuva valehtelu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Mitätöinnit niin että sää et ole yhtään mitään kun ei ole lapsia, perhettä meriitteinä eikä muutenkaan menestynyt. Sinä et ole edes ihminen etkä minkään arvoinen.

Tämmöinen olen ja haluan kadota pois menestyneiden joukoista. Alussa en mitään huomannut ja keikuin varmaankin turhaan mukana ärsyttäen erilaisuudellani niitä kunnes tajusin että oli aika vaihtaa piiriä. 

Niihin vanhoihin seuralaisiin piti katkaista välit jotta se tuomitseminen loppui. Sinne ei vaan sopinut joukkoon ihan erilaista idologiaa ajatteleva kun suurin osa elää perinteitä sairaalloisesti noudattaen. Eikä näe sivuilleen yhtään mitään joka on helpompaa kun suku vaatii niin pitää mennä sen mukaan eikä voi alkaa omaa järkeä käyttämään. 

Samoja ajatuksia täällä.

Vihaan edelleen ex-miestäni, vaikka erosta on yli kymmenen vuotta. En pääse yli siitä, miten kohteli minua ja aiemman liittoni lapsia. Nyt jatkaa samaa kohtelua yhteisen tyttäremme kohdalla ja vihaan sitä, että hänkin joutuu kestämään samaa pskaa. Onneksi tytär on itse älynnyt ottaa selkeästi pesäeroa isäänsä, ei ole tavannut tätä kuin pikaisesti vuosikausiin. Vaikka toisaalta olen iloinen, että hän tekee näin, joskus vihaan miestä senkin takia, että hän on käytöksellään riistänyt minulta vapauden; koska tytär on aina minulla, ei ole eronneen äidin vapaita vkoloppuja koskaan. Yritän tietoisesti päästä eroon katkeruudesta ja vihasta, mutta en tunnu onnistuvan. Mietin, pitäisikö mennä terapiaan tmv. Mutta sekin ajatus vtuttaa; joutuisin maksamaan siitä, että mies pilasi elämäni.

Lapsuudesta tarttunut rooli, jos minä olen pärjääjä ja taakankantaja ja muut perheenjäsenet ottavat heti yhteyttä, jos heillä huolia tai ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisuuden tunne ja se, etten koe olevani tarpeeksi riittävä tai hyvä.

Koko ajan häpeän itseäni jollain tasolla.

Koen olevani epäonnistunut aika usein.

Enkä tiedä johtuuko tämä alkoholistien kanssa kun on kasvanut. Vai olenko vain tällainen. Epänormaali.

Pitäis vaan hyväksyä kaikki.

Ja tässä myös;

Minulla ei alkoholismia perheessä, mutta omat mieleen liittyvät ongelmat taustalla.

Aina ollut ulkopuolinen, yliherkkä persoona.

Ja vaikea siinä on itseään hyväksyä, kun muut ympärillä elävät "normaalia" ja tavoiteltavaa elämää.

Olisin minäkin halunnut asioita, joita vain en ole pystynyt saamaan.

Edes sen kumppanin...

Siitä että lapseni on kehitysvammainen.

Niin on minullakin ja pahinta oli, kun heti diagnoosin jälkeen joku silloisen kehitysvammaneuvolan psykologi tai mikä olikaan, sanoi että kun tyttö täyttää 12, ei sen jälkeen opi enää mitään uutta. Itkin ja surin asiaa, mutta onneksi sain suuni auki toisen vastaavan henkilön luona ja hän sanoi suoraan, ettei ole koskaan kuullut pahempaa pskaa. Ja että tuo kyseisen lausunnon antaja on sairauslomalla työuupumuksen takia, eikä hänen puheitaan kannata ottaa todesta. Olen sittemmin huomannut, että niin tuo kehitysvammainen tyttäreni kuin minäkin opimme yhä päivittäin jotain uutta. Tytär on nyt 3kymppinen, naimisissa (toisen kehitysvammaisen kanssa) ja asuvat omassa asunnossa kahdestaan, toki tarvitsevat viikoittaista tukea, mutta esim. itse asun eri paikkakunnalla ja he pärjäävät! Eli kehitysvamma ei ole kuolemantuomio, vaan rikkaus omalla tavallaan. Paljon vaatii vanhemmilta ja sisaruksilta, mutta kun antaa nuoren itse yrittää, saattaa yllättyä ihan positiivisesti. 

Varmaan koulukiusaaminen, joka oli pääasiassa ulkonäköön kohdistuvaa. Hassua, että olin varmaan yli kymmenen vuotta ilman näitä "rumempi ja oudompi kuin muut naiset, en ole nainen ollenkaan" -ajatuksia, mutta nyt jostain syystä vanhetessa ne ovat palanneet taas mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Se, että kun olin heikoimmillani, niin psykoterapeutti jolla kävin (kognitiivinen terapeutti) kiusasi ja käytti minuun psyykkistä väkivaltaa. Mm. ystäväni kehottivat lopettamaan hoitosuhteen. Aluksi ei kiusannut vaan oli maireana ikään kuin veti roolia. Kiusaaminen alkoi sitten terapian loppupuolella. Jatkossa en uskalla käydä terapeutilla, jolla ei ole pitkää omaa terapiaa käytynä. Ilmeisesti tuo kognitiivisten terapeuttien koulutus on aika kevyt.

Mä jouduin jättämään kuntoutuksen kesken kun mulle teki yks työntekijä samaa eikä tätä muka huomattu ollenkaan.

Ei edes siinä vaiheessa kun yhden tilanteen jälkeen juoksin tätä karkuun huutaen että lopettaa mun kiusaamisen ja antaa mun olla. Hän juoksi perässä eikä todellakaan antanut olla.

Olen luuseri. Teen kaikkeni, jotta muut eivät saisi tietää siitä. Olin se luokan kiusattu. Vanhempani vetivät viinaa ja tappelivat. Lopulta isäni räjäytti kotimmekin. Janoan valtaa ja rahaa ollakseni heitä parempi. Olen tunnekylmä psykopaatti. Tärisen raivosta arjessa. Haluaisin tap_..._.paa jokaisen, joka on ikinä nöyryyttänyt minua.

Elämän varrella on ollut muutamia tällaisia asioita, mutta lopulta olen kaikista yli päässyt. Yksi ihastuminen varattuun oli paha. Samoin perheenjäsenen joutuminen seksuaalirikoksen uhriksi.

En pääse yli teini-iän lihavuuden tuomista haitoista. En ole enää lihavaa nähnytkään, mutta aivoni näkevät minut kelvottomana läskinä, jota kuuluu hylkiä. Olenkin menestyksellä hylkinyt itseäni 20 vuotta vielä yläkoulun jälkeenkin. Tuska on kova ja koulukiusaaminen jatkuu sydämessäni hautaan saakka.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta tarttunut rooli, jos minä olen pärjääjä ja taakankantaja ja muut perheenjäsenet ottavat heti yhteyttä, jos heillä huolia tai ongelmia.

Mulla myös tätä, yksi sisaruksistani myös aika vaokea tapaus ja molemmat vanhemmat usein vetoavat minuun, että "katsoisin perään" ja huolehtisin siitäkin. Tunnen itseni siinä mielessä usein yksinäiseksi, ei ole vain itsellä ihmistä, johon voisi tukeutua tai luottaa.

Onpa numero 12 kehitysvammaisella lapsella asiat menneet ihanasti! Aika poikkeuksellista, itse asiassa. 99 prosenttia tietämistäni kehitysvammaisista elää vuoteenomana laitoselämää tai parempikuntoiset on palvelukodeissa, joita löytyy todella moneen lähtöön. En ole vielä törmännyt yhteenkään kovin auvoisaan. Suurimmassa osassa yksityisiä palvelukoteja (ja niitähän suurin osa nykyään on) tärkeintä on tehdä voittoa omistajille, ja se näkyy _kaikessa_ , aivan kaikessa.

Monessa paikassa on myös jäätävän huono työilmapiiri, mikä tuskin voi olla vaikuttamatta asukkaitten kokemaan ilmapiiriin.

Vierailija kirjoitti:

Mitätöinnit niin että sää et ole yhtään mitään kun ei ole lapsia, perhettä meriitteinä eikä muutenkaan menestynyt. Sinä et ole edes ihminen etkä minkään arvoinen.

Tämmöinen olen ja haluan kadota pois menestyneiden joukoista. Alussa en mitään huomannut ja keikuin varmaankin turhaan mukana ärsyttäen erilaisuudellani niitä kunnes tajusin että oli aika vaihtaa piiriä. 

Niihin vanhoihin seuralaisiin piti katkaista välit jotta se tuomitseminen loppui. Sinne ei vaan sopinut joukkoon ihan erilaista idologiaa ajatteleva kun suurin osa elää perinteitä sairaalloisesti noudattaen. Eikä näe sivuilleen yhtään mitään joka on helpompaa kun suku vaatii niin pitää mennä sen mukaan eikä voi alkaa omaa järkeä käyttämään. 

Onko ideologioissa koskaan kyse järjestä? Niillä voi oikeuttaa aivan mitä tahansa, vaikka p-filiaa. Juuri tämän nykyisen rajattoman moraalittomuden älyllistäminen (psykopaattien juonia)  on vahvistanut vastareaktiona sellaista jäykkää ja ahdasmielistä konservatiivisuutta, missä yksilölle ei jää hirveästi liikkumavaraa. Äärilaidat tuottavat aina kurjia lopputulemia tavalla tai toisella.

Vaikea unohtaa isäni luonnehäiriöistä ja sadistista välinpitämättömyyttä. Alkoholisti. 

Olen miessuhteissani toistanut traumaa, jokainen mies jotenkin pimeä päästään. Vähän maku mennyt miehiin tuosta johtuen. Tähän liittyy sekin, että äitini ei omasta luonnepatologiastaan johtuen tukenut minua, vaan asettui isäni rinnalle.

Minusta tuli outsider. Sellaiseksi taidan jäädä. Mietin jatkuvasti,  mihin yhteisöön, arvokkaaseen toimintaan voisin osallistua, mutta jokin osa minusta kokee vain syvää välinpitämättömyyttä. Eli vaikea kanavoida koettua mihinkään tarmokkaaseen maailmanparannukseen konkreettisesti. Ehkä vauvalle kirjoittelu on yritystä sihen suuntaan.