Lapsiperheonni

Mä istun saunan jälkeen parvekkeella kylpytakissa muksun kanssa ja hörpin kahvia, ihan mukavaa tää on. Muksu värittelee tossa jotain värityskirja. Toinen muksu on isänsä kanssa saunassa, ihan hyvää arkea

Kukaan fiksu ja sivistynyt ihminen ei tee kersoja!

Jostain syystä taas mies "on onnensa kukkuloilla" ja nainen ei kykene hoitamaan omaa osuuttaan. En ole yllättynyt. Ei teistä naisista vaan ole nykyään mihinkään. Olette naama kiinni siinä Facessa aamusta iltaan, ja mitään muuta elämän sisältöä ei ole.

Olisi kiinnostavaa kuulla mikä sua sitten veetuttaa? Ja oletko ylipäätään persoonaltasi sellainen helposti ärtyvä, perusnegatiivinen tyyppi?

Meillä lapset 6v, 2v ja 2kk. Alkuitkut ja hampaiden puhkeamiset olleet joo ja väsyttihän se silloin. Tosi nopeasti ohi menevä vaihe kuitenkin.

Minä ainakin olisin henkisesti ihan rutiköyhä ilman perhettäni enkä nuorena tiennyt näin lujaa rakkautta olevan olemassakaan. En tiedä sitten mikä jonkun muun mielestä elämässä on tärkeämpää?

Ehkä se vika on sun asenteessa kuitenkin. Minusta elämä on lähes joka päivä tosi ihanaa vaikka lapsia nyt on useampi. Tunnen töiden kautta ihmisiä jotka ovat lapsettomia ja silti helvetin tyytymättömiä ja valittavat kaikesta. Ajattelen että samalla lailla tällainen tyyppi valittaisi myös lasten kanssa elämisestä, mutta ei tajua, että se on siellä pään sisällä se ongelma. En myöskään kunnolla ymmärrä sitä että ärsyynnytään mölyämisestä ja kiukuttelusta. Yleensä lapsi mölyää ja kiukkuaa kun on joku ongelma. Ja kun ongelma ratkeaa niin harmikin poistuu. Osaatko ap mielellistää? Se voisi olla sinulle tutustumisen arvoinen juttu. Ymmärtäisit että ihmisillä on oma mielensä ja oma tunnetilansa ja oma kokemuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsethan omaksuu vanhempien elämäntavan, vai kuinka? Mikä on muuttunut lasten tultua mukaan kuvioon? Olitko kuitenkin tyytyväinen parisuhde-elämään ennen lapsia?

Olin oikein tyytyväinen parisuhde-elämään. Sitähän ei oikeastaan nykyään enää olekaan. Vituttaa möykkäävät lapset ja lasten jutut. Valvomiset vituttaa, mutta onneksi niitä ei ole enää jatkuvasti. Puolison suhtautuminen on tietty se, että omassa asenteessani on vikaa. Jostain syystä myöskään puolisosta ei mikään perheonni heijastu, vaikka on omien sanojensa mukaan onnensa kukkuloilla.

Onhan lapset hetkittäin raivostuttavia. Kuulostaa siltä, että kaipaat aikuisten kesken parisuhdeaikaa vastapainoksi. Olisiko sellaista järjestettävissä?

Oletteko muuten kumppanin kanssa jutelleet asiasta kiireettömässä tilanteessa? Jos avaisitte vähän tuntojanne toisillenne, voisitte huomata, että olette sittenkin samalla puolella ja ehkä voisitte löytää nykyisestä elämäntilanteesta vähän huumoriakin ja sellaista uutta yhteyttä.

Vanhemmuuteen on saatavilla tukea. Minkälaisesta tuesta kokisit olevan apua vanhemmuuteen? On ihan normaalia, että uutta identiteettiä joutuu vähän hakemaan, lasten saaminen on iso juttu.

Moni tarjoaa tuota tukea näissä kommenteissa, tukea oli oikeasti kunnolla saatavilla ehkä viimeksi 1980-luvulla. Suht normaali perhe voi saada kotipalvelua pariksi tunniksi viikossa, ja yleensä eivät saa enää sitten, kun lapset ovat päiväkodissa (sellaiset perheet asia erikseen joilla isoja haasteita). Johonkin kunnan perheterapiaan voi ehkä tsägällä päästä pari kertaa, tällä hetkellä varmaan kovat jonot sinnekin. Omalla rahalla voi tietysti hankkia hoitajia ja terapiaa mutta maksavat aika paljon.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa kuulla mikä sua sitten veetuttaa? Ja oletko ylipäätään persoonaltasi sellainen helposti ärtyvä, perusnegatiivinen tyyppi?

Meillä lapset 6v, 2v ja 2kk. Alkuitkut ja hampaiden puhkeamiset olleet joo ja väsyttihän se silloin. Tosi nopeasti ohi menevä vaihe kuitenkin.

Minä ainakin olisin henkisesti ihan rutiköyhä ilman perhettäni enkä nuorena tiennyt näin lujaa rakkautta olevan olemassakaan. En tiedä sitten mikä jonkun muun mielestä elämässä on tärkeämpää?

Lasten hankkimista mietiskelevä ja lapsiperheitä läheltä seurannut vastaa. Itselleni on jotenkin vaikeaa ajatus siitä, että toimit ainakin 18 vuotta jonkun (tai useamman) "orjana". Ihanaa toki huolehtia lapsista ja antaa rakkautta, mutta jatkuva ruuanlaitto, pyykinpesu, pukeminen, siivoaminen ynnä muu tuntuu ajatuksena raskaalta. Sitten vielä näin ääniherkkänä ihmisenä se itku. Kiljumista, parkumista, rääkymistä ja huutoa. Aivan kauheaa. Kun kukaan ei voi taata, että saisi helpon ja rauhallisen lapsen, vaan sieltä voi tulla sellainen monsteri, joka ehkä rauhoittuu lukioiässä. Kyllä siinä aika pitkäksi aikaa joutuu laittamaan omat tarpeensa hyllylle ja olla lähinnä muita varten. Ainakin kun ne omat tarpeet on lepo, hiljaisuus ja rauhallinen meininki. Lisäksi pitäisi jotenkin kasvattaa lapsesta täyspäinen. Miten ihmiset jaksaa tuon kaiken??

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä taas mies "on onnensa kukkuloilla" ja nainen ei kykene hoitamaan omaa osuuttaan. En ole yllättynyt. Ei teistä naisista vaan ole nykyään mihinkään. Olette naama kiinni siinä Facessa aamusta iltaan, ja mitään muuta elämän sisältöä ei ole.

Voi sitä valituksen määrää jos akka oisi täyspäiväisenä kotirouvana...

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se vika on sun asenteessa kuitenkin. Minusta elämä on lähes joka päivä tosi ihanaa vaikka lapsia nyt on useampi. Tunnen töiden kautta ihmisiä jotka ovat lapsettomia ja silti helvetin tyytymättömiä ja valittavat kaikesta. Ajattelen että samalla lailla tällainen tyyppi valittaisi myös lasten kanssa elämisestä, mutta ei tajua, että se on siellä pään sisällä se ongelma. En myöskään kunnolla ymmärrä sitä että ärsyynnytään mölyämisestä ja kiukuttelusta. Yleensä lapsi mölyää ja kiukkuaa kun on joku ongelma. Ja kun ongelma ratkeaa niin harmikin poistuu. Osaatko ap mielellistää? Se voisi olla sinulle tutustumisen arvoinen juttu. Ymmärtäisit että ihmisillä on oma mielensä ja oma tunnetilansa ja oma kokemuksensa.

Mun exä yritti kaupata mulle äitiyttä jotakuinkin noilla saatesanoilla. Ei äitiys muutu yhtään sen vehreämmäksi vaikka heittäisit kultaa siihen päälle.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa kuulla mikä sua sitten veetuttaa? Ja oletko ylipäätään persoonaltasi sellainen helposti ärtyvä, perusnegatiivinen tyyppi?

Meillä lapset 6v, 2v ja 2kk. Alkuitkut ja hampaiden puhkeamiset olleet joo ja väsyttihän se silloin. Tosi nopeasti ohi menevä vaihe kuitenkin.

Minä ainakin olisin henkisesti ihan rutiköyhä ilman perhettäni enkä nuorena tiennyt näin lujaa rakkautta olevan olemassakaan. En tiedä sitten mikä jonkun muun mielestä elämässä on tärkeämpää?

Niin meillä käy parasta aikaa lapsiaan katuvia vanhempia tuolla perheterapian puolella.

Mutta eihän näistä puhuta.