Lue keskustelun säännöt.
Itken niitä kaikkia unelmia jotka olen jättänyt toteuttamatta kun olen jäänyt suhteeseen mieheni kanssa
12.06.2022 |
Josta nyt kuitenkin lopulta olen päättänyt erota.
Nuorena unelmoin esimerkiksi muuttamisesta ulkomaille tai muuten vaihtoehtoisemmasta elämäntyylistä, matkustelusta ym. Mies ei halunnut. Unelmoin adoptiosta. Mies ei halunnut. Unelmoin velattomuudesta, tietynlaisesta vapaudesta Mitä vielä, tuollaiset unelmat olivat miehen mielestä lapsellisia ja naurettavia. Oma koti piti ostaa kalliilla rahalla. Mies valitsi alueen.
Nyt on yhteisiä lapsia ja elämä ollut jo vuosia täällä. Lasten koulut ja kaverit, en tiedä voinko viedä heiltä tätä kaikkea.
Miten väärin olen tehnyt itseäni kohtaan. Miten katkeraksi olen muuttunut miestäni kohtaan. Vaikka mies väittää ymmärtävänsä tuskaani jossain määrin, en usko että se muuttaa mitään.
Miten sitä ihminen osaakin elää unohtaen täysin itsensä? Voiko itseään enää sen jälkeen löytääkään?
Kommentit (32)
Ethän sinä lapsilta koulua ja kavereita vie, vai ajattelitko muuttaa monen sadan kilometrin päähän.
Sinä löydät kyllä itsesi taas, kun ehdit vähän aikaa olla rauhassa ja huokaista.
Tuo on meidän yhteiskunnassa kauhean tavallista, tytöt koulitaan siihen ja miehet ottaa sen itsestään selvänä. Kauhean syvällä on se että naisen pitää aina joustaa ja palvella muita.
Tsemppiä, pystyt siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole liian myöhäistä aloittaa unelmiesi tiellä.
Jokainen elää niillä eväillä jotka annetaan.
Vierailija kirjoitti:
Ethän sinä lapsilta koulua ja kavereita vie, vai ajattelitko muuttaa monen sadan kilometrin päähän.
Sinä löydät kyllä itsesi taas, kun ehdit vähän aikaa olla rauhassa ja huokaista.
Tuo on meidän yhteiskunnassa kauhean tavallista, tytöt koulitaan siihen ja miehet ottaa sen itsestään selvänä. Kauhean syvällä on se että naisen pitää aina joustaa ja palvella muita.
Tsemppiä, pystyt siihen.
Kiitos Ja juu, en vie. Mutta se tarkoittaa sitä, että joudun jäädä asumaan tähän lähistölle, eikä tämä paikka ole ollenkaan sellainen jossa oikeasti haluaisin asua. Mutta ehkä saan jossain vaiheessa ostettua vaikka mökin itselleni jostain paikasta jossa sielu lepää.
Täytyy myöntää että olen vähän hukassa sen suhteen, että miten minun kannattaisi lähteä etsimään itseäni. Ehkä nyt ensin vaan ero pois alta pikkuhiljaa T. Ap
"Elät vain kahdesti". Reaalimaailman elämän ja sen toisen, unelmissasi.
En tiedä, miten oma elämäni olisi mennt jos olisin lähteyt ulkomaille opiskelemaan 1970-luvun alussa. Olisin oppinut harvinaisen kielen, saanut arvostetun ammatin ja kenties luonut kansainvälisen uran. Kaikki tämä oli tarjolla, mutta valitsin Suomen.
Enää ei voi kovin isoja valintoja tehdä, kun on yli 70-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ala elämään sitä unelmaelämääsi nyt ettei sitten kahdenkymmenen vuoden päästä tarvitse katua vielä enemmän. Totuttelua se toki vaatii, mutta ehkä ne lapset tykkäävät uudesta kotipaikasta ja koulusta vielä enemmän kuin nykyisestä.
Hyvä on myös huomata, että teitä on siinä kaksi ja vaikka mies lienee ollut vaativampi (tai vähemmän joustava) osapuoli niin jokaisella on kuitenkin oma vastuu omista valinnoista, niin myös sinulla ap. Et pääse eteenpäin jos katkeroidut miehelle kun todellisuudessa sinun pitää katsoa peiliin ja työstää omaa osuuttasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on mennyt suuri osa elämästä siihen, että olen hoitanut muiden sukulaisten asioita. Milloinkahan sitä oppisi vähän itsekkäämmäksi.
Ei kai sitä niin vaan jätetä lapsia ja lähdetä menemään omien unelmien perään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun tähän. Nuorena menin mieheni kanssa yhteen, avioliitto ja lapsi.. Tavallista perhe-elämää. Turvallista, mutta tylsää. Pitkään mukauduin miehen toiveisiin tavallisesta elämästä. Matkustelu ja muut vähän erilaiset kokemukset olivat turhia ja jollakin tavalla uhkaavia, ei kuulemma sopinut meidän elämäntyyliin. Vanhemmiten ymmärsin, että nuo pelottavat asiat olivatkin normaaleja muissa perheissä. Mies tuli kerran matkalle kanssani ja pelkäsi koko reissun lentokoneen tipahtamista tai ruokamyrkytystä paikallisessa ravintolassa; perheensä ei ikinä käynyt kuin kerran Ruotsinlaivalla. Rahaa olisi, mutta sitä ei voi kuin säästää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Elät vain kahdesti". Reaalimaailman elämän ja sen toisen, unelmissasi.
En tiedä, miten oma elämäni olisi mennt jos olisin lähteyt ulkomaille opiskelemaan 1970-luvun alussa. Olisin oppinut harvinaisen kielen, saanut arvostetun ammatin ja kenties luonut kansainvälisen uran. Kaikki tämä oli tarjolla, mutta valitsin Suomen.
Enää ei voi kovin isoja valintoja tehdä, kun on yli 70-vuotias.
No näin se taitaa vähän olla. Mutta liikaa olen myös antanut miehen päättää puolestani. Olen vaan sopeutunut kaikkeen. Tai siis luulin sopeutuneeni!
Ensin annoin äitini päättää sen minne lähdin opiskelemaan, ja väkisin suoritin opinnot loppuun, valmistuin ja työllistyinkin vielä alalle, jonka koin alusta asti itselleni epäsopivaksi. Toisaalta siitä sain hyvää pohjaa tämänhetkiselle työlleni, mutta jos katsoo esim yo-todistustani, niin olen alisuoriutunut työni ja urani suhteen pahasti.
Sen jälkeen mieheni päätti asioistani, milloin tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, ja mietin niinkin, että jos en olisi tullut, tuskin olisin koskaan jatkanut saman miehen kanssa. Tässäkin olen nyt sitten sinnitellyt jo vuosia. Ikäänkuin koko elämäntarkoitus on vain sinnitellä.
Miten sitä osaisi kannustaa omia lapsiaan kuuntelemaan itseään ja olemaan itselleen rehellinen? T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Samaistun tähän. Nuorena menin mieheni kanssa yhteen, avioliitto ja lapsi.. Tavallista perhe-elämää. Turvallista, mutta tylsää. Pitkään mukauduin miehen toiveisiin tavallisesta elämästä. Matkustelu ja muut vähän erilaiset kokemukset olivat turhia ja jollakin tavalla uhkaavia, ei kuulemma sopinut meidän elämäntyyliin. Vanhemmiten ymmärsin, että nuo pelottavat asiat olivatkin normaaleja muissa perheissä. Mies tuli kerran matkalle kanssani ja pelkäsi koko reissun lentokoneen tipahtamista tai ruokamyrkytystä paikallisessa ravintolassa; perheensä ei ikinä käynyt kuin kerran Ruotsinlaivalla. Rahaa olisi, mutta sitä ei voi kuin säästää.
Hänellä on varmaan ollut joku ahdistuneisuus. On raskasta elää sellaisen kanssa. Äitini pelkäsi myös kaikkea mahdollista, en olisi saanut mennä ulkomaillekaan, menin vaan. Enkä muuttaa pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä on myös huomata, että teitä on siinä kaksi ja vaikka mies lienee ollut vaativampi (tai vähemmän joustava) osapuoli niin jokaisella on kuitenkin oma vastuu omista valinnoista, niin myös sinulla ap. Et pääse eteenpäin jos katkeroidut miehelle kun todellisuudessa sinun pitää katsoa peiliin ja työstää omaa osuuttasi.
Tämä on ihan totta. Mies on ollut vaativa ja jyrkkä, en ole jaksanut taistella ja pitää puoliani. Kukaan ei ole kysynyt minulta mitä minä haluan, enkä ole osannut kysyä sitä itseltäni. Harjoittelen tätä kyllä kokoajan. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Elät vain kahdesti". Reaalimaailman elämän ja sen toisen, unelmissasi.
En tiedä, miten oma elämäni olisi mennt jos olisin lähteyt ulkomaille opiskelemaan 1970-luvun alussa. Olisin oppinut harvinaisen kielen, saanut arvostetun ammatin ja kenties luonut kansainvälisen uran. Kaikki tämä oli tarjolla, mutta valitsin Suomen.
Enää ei voi kovin isoja valintoja tehdä, kun on yli 70-vuotias.
No näin se taitaa vähän olla. Mutta liikaa olen myös antanut miehen päättää puolestani. Olen vaan sopeutunut kaikkeen. Tai siis luulin sopeutuneeni!
Ensin annoin äitini päättää sen minne lähdin opiskelemaan, ja väkisin suoritin opinnot loppuun, valmistuin ja työllistyinkin vielä alalle, jonka koin alusta asti itselleni epäsopivaksi. Toisaalta siitä sain hyvää pohjaa tämänhetkiselle työlleni, mutta jos katsoo esim yo-todistustani, niin olen alisuoriutunut työni ja urani suhteen pahasti.
Sen jälkeen mieheni päätti asioistani, milloin tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, ja mietin niinkin, että jos en olisi tullut, tuskin olisin koskaan jatkanut saman miehen kanssa. Tässäkin olen nyt sitten sinnitellyt jo vuosia. Ikäänkuin koko elämäntarkoitus on vain sinnitellä.
Miten sitä osaisi kannustaa omia lapsiaan kuuntelemaan itseään ja olemaan itselleen rehellinen? T. Ap
Näyttämällä heille esimerkkiä siitä.
Feel you!
Täällä 40 v eronnut, uutta polkua hakeva. Ei ole helppoa, kun teini-ikäiset lapset sitoo asuinpaikkaan jossa ei ole minulle mitään, uranvaihto, joka sekin on hankalaa jo tässä iässä.. Mutta olen kuitenkin vapaa. On tämä parempi kuin elää jonkun muun määrittelemää elämää. Kyllä minäkin olen katunut todella paljon valintojani. Mutta ajattelen etten nuorena pystynyt muuhun kun valitsemaan turvallisen polun. Ja onhan siinäkin hyvää ollut. Ei auta jäädä rypemään siihen vaan käyttää vielä jäljellä olevat hyvät vuodet paremmin.
Tsemppiä ap.
Miten kannustaa lapsia? NÄYTTÄMÄLLÄ ESIMERKKIÄ! Ei riitä, että sanot eläkää omannäköistä elämää ja älkää tehkö niin kuin minä tein. Varsinkin, jos lapsesi ovat perineet (niin kuin varmasti ovatkin) sun alistuvasta luonteesta edes osan, on iso riski, että toistavat edellisen sukupolven virheitä. Saitko itse lapsuudenkodissa alistuvan naisen mallin?
Wow! En osaa samaistua ap tilanteeseesi millään lailla. Olen aina tehnyt omat valintani miehistä riippumatta ja ehkä siksi olen nyt lapseton kahdessa pitkässä avoliitossa elänyt akateeminen pätkätyöläinen, joka palasi sinne mistä joskus lähti ja löysi uusimman onnen joku aika sitten. Paljon on vielä omia unelmia toteuttamatta, kun niitä tulee koko ajan lisää. Valinnoistani olen saanut paljon palautetta eri ihmisiltä ja kyllähän ne ovat erilaisia olleet... Olen omasta ja exieni mielestä oman tieni kulkija, yksinäinen susi ja ilmeisen epäsopivaa vaimomatskua!
Täällä myös yksi joka on tehnyt valintansa miehen ehdoilla. Olemme nimittäin aina muuttaneet miehen työn perässä ja olen jättänyt jälkeen hyviä työpaikkoja mutta eritoten ystäviä ja sukulaiset. Töitä olen aina jotenkin löytänyt mutta yksinäinen olen ollut.
Mies perusteli tätä muuttelua rahalla. Hän oli välillä työtön ja kun sai hyvän työpaikan kauempaa niin olihan se koko perheen etu.
Tiedän että jossittelu ei auta mutta jostain se mieleen tunkee. Ei auta kuin ajatella että valitsin silloin perheen edun mutta enää en anna miehen enää koskaan yksin päättää isoja asioita. Pitää rakentaa elämää näillä korteilla jotka nyt on.
Tsemppiä!