Elämä on valtava pettymys ja tämä hintojen nousu ei auta asiaa

Olen 28-vuotias. Kärsin teini-iässä masennuksesta, yhä edelleen pientä taipumusta melankoliaan vaikken itse masennusta enää sairasta. Siksi tekemiset, harrastukset, tavoitteet ja ihmiset ovat erityisen tärkeitä että mieli pysyy virkeänä.

Tällä hetkellä töissä ja se on ihan kivaa, mutta palkka on pieni ja työmatka pitkä. Elämä on vain töitä, ilta- ja aamutoimia ja työmatkaa. Minulla oli kivoja harrastuksia, joista sain elämääni paljon ihanaa ja iloa, mutta niiden maksut ovat nousseet ihan valtavasti joka vuosi. Nyt syksylle ovat nousseet taas paljon ja kun kaikki muutkin hinnat nousseet (ruoka lähinnä), niin viimeisenkin joudun nyt lopettamaan. Joo, lenkillä voi käydä ja salillakin halvalla ja käynkin kyllä, mutta se on niin yksinäistä.

Olen hakenut vuokra-asuntoja lähempää ja sekä halvemmalla kaupungilta, mutta en ole saanut. ASO numero on, mutta ei tarpeeksi vanha että saisin niitä halpoja.

Olen hakenut vuosia opiskelemaan, en ole päässyt sisään. Ja vaikka pääsisin, en usko että pärjäisin. Keskittymisvaikeuksia ja oppimisongelmia on paljon, joihin en ole saanut apua vaikka olen hakenut useasti.

Kelan terapiassa kävin mutta en löytänyt terapeuttia ollenkaan ja vasta juuri lausunnon umpeutuessa pääsin yhdelle. Tämä terapeutti ei sopinut mulle yhtään, enkä hyötynyt siitä, oli kuin olisi seinälle puhunut joka välillä toisteli "miltä tämä sinusta tuntuu". Olisin kaivannut aktiivisempaa otetta terapeutilta, en pelkkää kuuntelua. Yritin vielä terapian käynnissä ollessa etsiä sopivaa terapeuttia lähettäen satoja sähköposteja, en päässyt kenellekään.

Haluaisin niin kovasti parisuhteen ja lapsen, haluaisin että olisi joku jota rakastaa ja joka rakastaisi minua. Olen seurustellut useasti, mutta miten sen sanoisi... kukaan ei ole rakastanut minua. Olen seurustellut miesten kanssa, joilla ei ole sillä hetkellä ollut ketään muutakaan. Minuun on vain tyydytty, ja ei silloin mies panosta suhteeseen ollenkaan. Olen ollut vain itsestäänselvyys, jonka menettäminen on ihan sama. Pääsen kyllä helposti treffeille ja saan huomiota, mutta aitoa rakkautta en löydä. "Noo oot hyvännäköinen ja ihan mukavaa seuraa" on ollut syy kun kysyn, miksi ovat olleet kanssani vaikka tunteita ei ole. Pääosin miehet haluavat olla vain kavereita tai sitten olla sitoutumatta. Irtoseksiin en kykene, en saa siitä mitään irti.

Kavereita on kyllä, niitä on varmasti enemmän kuin mitä monella keskimäärin ja siitä olen kiitollinen. Kavereilla on vain omat jutut, omat perheet, omat kumppanit ja viime aikoina yhä lisääntyvä määrä lapsia. Muuten olen yksin. Vanhempani olivat huonoja, olin lapsena sijoitettu pois kotoa. Vanhemmat puolisisarukset elävät omaa elämää, eivät ikinä laita viestiä. Jos kysyn kuulumisia, saan vastauksen päivien päästä ja vastavuoroista kysymystä mun kuulumisista ei tule. Jos yritän ehdottaa näkemistä "ois tosi kiva tavata, mut nyt on vähän kiireistä! (:". Juhlapyhät olen monesti yksin. Ajatuskin esim. joulusta kuristaa kurkkua. Olen ainoa sinkku, ja viikonloppuisin kun olisi aikaa tehdä ja nähdä, kaikki ovat vain omissa parisuhdejutuissaan. Kaverit viettävät iltoja yhdessä kumppaneidensa kanssa, tiedän koska silloin kun olen suhteessa, olen näihin tervetullut.

Lisäksi sairauksia on useita ja ne vain lisääntyvät. Eivät mitään vakavia, mutta kuitenkin elämää pahasti rajoittavia ja hankaloittavia. Uutuutena esim migreenin puhkeaminen. Hankalat ruoka-aineallergiat ärsyttävät varsinkin nyt ruoan hinnan kallistuessa.

En nyt kaipaa mitään turhaa ulinaa. Jos on jotain konkreettista oikeasti toimivaa neuvoa, saa neuvoa, muuten pyytäisin pysymään vain vertaistukilinjalla.