Toinen lapsi vai ei?

Toinen ehdottomasti! Sisarus on paras lahja minkä vanhempi voi lapselleen antaa.

Vähän samoja mietteitä täällä. Sillä erotuksella tosin, että meillä on ollut haasteita lapsen terveyden kanssa alusta alkaen ja pelkään, että toisen kanssa jouduttaisiin samaan suohon. Todennäköisesti jää siis ainokaiseksi, mikä sekin tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta.

Meillä kuopus on ihan erilainen kuin esikoinen, mutta silti yhtä rakas. Esikoinen oli ns. helppo vauva, kuopus valvotutti huomattavasti enemmän. Katunut en ole hetkeäkään kumpaakaan. Lapsista oli toisilleen nuorempana leikkiseuraa  ja nyt vanhempana saavat vertaistukea toisistaan, kun minä olen se ärsyttävä aikuinen. Sisaruus on lahja, jonka soisi kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja mietteitä täällä. Sillä erotuksella tosin, että meillä on ollut haasteita lapsen terveyden kanssa alusta alkaen ja pelkään, että toisen kanssa jouduttaisiin samaan suohon. Todennäköisesti jää siis ainokaiseksi, mikä sekin tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta.

Ymmärrän hyvin.

Omalla kohdalla olen alkanut ajatella sitä aikaa, kun lapsi on isompi ja aikuinen. Miltä hänestä tuntuisi sitten matkustaa kotiin vaikka jouluksi, kun meillä kotona olisi vain kaksi vanhusta? Olisiko mukavampaa, jos olisi omanikäinen sisar ja heillä omatkin jutut?

Olisiko sitten isompana lapsena kurjaa olla ainoa? Sitten kun jo ymmärtää, että aikuiset eivät itse leiki leluilla, että kaikki lasten jutut tapahtuvat vain hänen takiaan. Olisiko liikaa paineita aikuistua liian aikaisin?

Kaikki ainokaiset jotka tiedän ovat itsekkäitä, muita pompottelevia ihmisiä. Pitää tehdä asiat niin kuin he haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ainokaiset jotka tiedän ovat itsekkäitä, muita pompottelevia ihmisiä. Pitää tehdä asiat niin kuin he haluavat.

Samoin näitä löytyy useampilapsisista perheistä, kun omia puolia on ollut pakko pitää toisia vastaan. Että niin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ainokaiset jotka tiedän ovat itsekkäitä, muita pompottelevia ihmisiä. Pitää tehdä asiat niin kuin he haluavat.

Samoin näitä löytyy useampilapsisista perheistä, kun omia puolia on ollut pakko pitää toisia vastaan. Että niin...

Niinpä varmaan...

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Toinen ehdottomasti! Sisarus on paras lahja minkä vanhempi voi lapselleen antaa.

:) Sun pitäisi tulla meidån lapsille selittämään asia.

He kun ovat verisiä vihamiehiä ja kilpailijoita olleet potkuhousuiästä asti.

Odotan itse nyt toista lastamme, esikoinen pian 4v. Samoja pohdintoja oli meillä. Koettiin vauva- ja pikkulapsiaika raskaaksi jaksamiselle ja parisuhteelle, ja mietittiin jaksetaanko toista lasta. Kun esikoinen täytti 3v, alkoi olla jo elämä helppoa kahden aikuisen perheessä, kun on vähän tukiverkkoakin. Päätettiin että jossain vaiheessa halutaan toinen lapsi, ja jaksaminen meillä tuskin paranee vuosien myötä - aletaan siis yrittää. Tulin raskaaksi nopeammin kuin esikoisesta. Jännittää toki miten meillä alkaa mennä kahden lapsen perheenä, kun dynamiikka muuttuu enkä tiedä millainen lapsi seuraava tulee olemaan. Mutta lopulta vanhemmaksi tulo on aina askel tuntemattomaan, täytyy vain luottaa että hyvä siitä tulee. Itselleni sisarus on tärkeä, vaikka lapsena emme tulleet kovinkaan hyvin toimeen (erilaiset luonteet ja iso ikäero). Nyt kuitenkin tuntuu tosi arvokkaalta että en ole ainoa lapsi, ja suhteemme on vain parantunut vuosien mittaan. Sisaruussuhde myös opettaa lapselle paljon, mm juuri erilaisuuden ymmärtämistä. Mielestäni hyvässä perheessä on keskeistä arvostaa toisten erilaisuutta - jokainen saa olla sellainen kuin on. Tuntuu arvokkaalta että saa kokea raskauden ja lapsen kasvun kaikki vaiheet uudelleen, uudesta näkökulmasta. En kuitenkaan tiedä olisimmeko lähteneet tähän ilman kohtuullisen hyviä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja. On nimittäin tärkeää että resurssit riittävät jokaiselle lapselle. 🙂

Keskustele asiasta puolisosi kanssa. Tehkää päätös yhdessä, joko hankitte toisen lapsen tai sitten ette.

Toinen lapsi ei ole täsmälleen samanlainen kuin ensimmäinen. Hänellä on hiukan erilaiset geenit kuin esikoisellasi. Hän syntyy perheeseen, jossa hänellä on sisarus jo valmiina. Hänellä on vanhemmat, joilla on jo kokemusta vauvanhoidosta, ja sen myötä myös odotuksia siitä, mitä se voisi olla. Eli myös ympäristötekijät ovat erilaiset kuin esikoisellasi.

Eli toinen lapsesi voisi olla melko samanlainen kuin esikoisesi, tai sitten täysin erilainen, tai jotain siltä väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Voin allekirjoittaa tämän täysin. Meillä 13v ainokainen. Ei ole kaivannut sisaruksia ja aina hänellä on ollut paljon kavereita. Helppoa, kivaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Ymmärrän todella hyvin ajatuksesi. Toisaalta olen nähnyt yhden lapsen perheissä riskiä, että lapsesta tulee ikään kuin yksi aikuisista, kun vertaisia ei ole. Siis että aikuiset jakavat asioitaan hänelle liikaakin. Jos ja kun vanhemmat eivät ole täydellisiä vanhempia, näen myös hienona että lapsella on sisarus jonka kanssa jakaa kokemustaan siitä millaista on kasvaa juuri näiden vanhempien kanssa. Mutta hienoja lapsia varmasti kasvaa sekä yhden että useamman lapsen perheissä. Puolensa ja puolensa. :)

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ainokaiset jotka tiedän ovat itsekkäitä, muita pompottelevia ihmisiä. Pitää tehdä asiat niin kuin he haluavat.

Ihan toisinpäin! Tunnen paljon ainokaisia, joiden vanhemmat nimeen omaan ovat pitäneet huolta siitä, että lapsilla on harrastus- ja leikkiryhmiä jotta eivät kasvaisi itsekeskisiksi. Tuo sinun kirjoittamasi on väärin, totisesti päin prinkkalaa, ja tiedä mistä kateudesta syntynyt.

Ensimmäisen lapsen kanssa on siitä helpompaa, että on oikeasti valmis ottamaan vastaan minkälaisen lapsen vain. Omasta elämästä joustetaan lapsen suuntaan. Toisen kanssa juuri se on vaikeaa, että joustovaraa on vähemmän. Jos toinen lapsi tarvitsee hyvää elämään ihan eri asioita kuin ensimmäinen, se tilanne olisi vaikea kaikille. Jos vaikka ensimmäinen lapsi on enemmän hiljaisuutta ja yksinoloa kaipaava ja toinen olisi sellainen, että kaipaa koko ajan hulinaa ja lapsiseuraa.

Eihän tällaisia ennen mietitty. Omalla isoäidilläni 6 lasta, vuoden välein syntyneitä, mutta kyllähän se todellakin sitten heijastuikin lasten elämään rankasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Ymmärrän todella hyvin ajatuksesi. Toisaalta olen nähnyt yhden lapsen perheissä riskiä, että lapsesta tulee ikään kuin yksi aikuisista, kun vertaisia ei ole. Siis että aikuiset jakavat asioitaan hänelle liikaakin. Jos ja kun vanhemmat eivät ole täydellisiä vanhempia, näen myös hienona että lapsella on sisarus jonka kanssa jakaa kokemustaan siitä millaista on kasvaa juuri näiden vanhempien kanssa. Mutta hienoja lapsia varmasti kasvaa sekä yhden että useamman lapsen perheissä. Puolensa ja puolensa. :)

Tämä juuri. Olen nähnyt tuttavapiirissä paljon sitä, että ainoan lapsen lapsuus ikään kuin loppuu aiemmin kuin niillä, joilla on myös pienempiä sisaruksia. Ei niin, että vanhemmat painostaisivat, mutta jotenkin etenkin siinä 13-v eteenpäin lapsi ei enää halua olla se, jonka takia otetaan lautapelit esiin tai pidetään vielä leikkivälineitä pihassa, vaikka ihan mielellään vaikka hyppisi vielä trampoliinilla jos sellainen on joka tapauksessa pihassa. Samalla se vapaa-ajan vieton painopiste siirtyy pois kotoa, jossa ei ole sillä lailla omaa tekemistä. Riippuu toki monesta seikasta, mutta jotenkin osaan kuvitella miten nuori kokee vanhempien kanssa puuhastelun vähän sellaisena velvollisuutena siinä missä vapaa ajanvietto sitten suuntautuu muualle.

Toisaalta se sama velvollisuus toteuttaa lapsen roolia lankeaa varmaan helposti nuorimmalle lapselle, etenkin jos ikäeroa vanhempiin on paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Ymmärrän todella hyvin ajatuksesi. Toisaalta olen nähnyt yhden lapsen perheissä riskiä, että lapsesta tulee ikään kuin yksi aikuisista, kun vertaisia ei ole. Siis että aikuiset jakavat asioitaan hänelle liikaakin. Jos ja kun vanhemmat eivät ole täydellisiä vanhempia, näen myös hienona että lapsella on sisarus jonka kanssa jakaa kokemustaan siitä millaista on kasvaa juuri näiden vanhempien kanssa. Mutta hienoja lapsia varmasti kasvaa sekä yhden että useamman lapsen perheissä. Puolensa ja puolensa. :)

Tämä juuri. Olen nähnyt tuttavapiirissä paljon sitä, että ainoan lapsen lapsuus ikään kuin loppuu aiemmin kuin niillä, joilla on myös pienempiä sisaruksia. Ei niin, että vanhemmat painostaisivat, mutta jotenkin etenkin siinä 13-v eteenpäin lapsi ei enää halua olla se, jonka takia otetaan lautapelit esiin tai pidetään vielä leikkivälineitä pihassa, vaikka ihan mielellään vaikka hyppisi vielä trampoliinilla jos sellainen on joka tapauksessa pihassa. Samalla se vapaa-ajan vieton painopiste siirtyy pois kotoa, jossa ei ole sillä lailla omaa tekemistä. Riippuu toki monesta seikasta, mutta jotenkin osaan kuvitella miten nuori kokee vanhempien kanssa puuhastelun vähän sellaisena velvollisuutena siinä missä vapaa ajanvietto sitten suuntautuu muualle.

Toisaalta se sama velvollisuus toteuttaa lapsen roolia lankeaa varmaan helposti nuorimmalle lapselle, etenkin jos ikäeroa vanhempiin on paljon.

Kyllä meidän 13v on vielä trampoliini pihassa ja monesti hän hyppii siinä. On muitakin pihajuttuja mm kori johon heitellä, frisbeegolf kori, pelataan välillä yhdessä mölkkyä, mennään koko perheen kanssa vesisotaa yms ja lautapelejä pelataan usein. T. Nro 12

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on yksi lapsi. Nyt jo 9-vuotias. Emme edes halunneet toista, joten meillä tuota pohdintaa ei ollut. Voin silti antaa näkökulmaa.

Meillä on tyttären kanssa ihan erilainen suhde kuin itselläni on koskaan ollut vanhempiini. Paljon läheisempi ja avoimempi. Samaa olen huomannut myös muista lähipiirin perheistä. Ainoat lapset ovat läheisempiä vanhempien kanssa. Ollaan matkustettu paljon ja pyritty tekemään aina sekä meitä vanhempia kiinnostavia asioita että lasta kiinnostavia. Ylipäätään elämä on sellaista rentoa lapsen ja meidän aikuisten mielenkiinnon kohteiden sekoitusta.

Itselläni toisessa lapsessa tökkii se kaaos, joka tulee jo kahden lapsen kanssa. Ja jos lasten luonteet eivät kohtaa, on se kamalaa. Olimme kerran kavereiden kanssa viikon lomalla. Kavereiden lapset riitelivät ja olivat toistensa kurkuissa kiinni koko loman. Todella rentouttavaa.

Ymmärrän todella hyvin ajatuksesi. Toisaalta olen nähnyt yhden lapsen perheissä riskiä, että lapsesta tulee ikään kuin yksi aikuisista, kun vertaisia ei ole. Siis että aikuiset jakavat asioitaan hänelle liikaakin. Jos ja kun vanhemmat eivät ole täydellisiä vanhempia, näen myös hienona että lapsella on sisarus jonka kanssa jakaa kokemustaan siitä millaista on kasvaa juuri näiden vanhempien kanssa. Mutta hienoja lapsia varmasti kasvaa sekä yhden että useamman lapsen perheissä. Puolensa ja puolensa. :)

Tämä juuri. Olen nähnyt tuttavapiirissä paljon sitä, että ainoan lapsen lapsuus ikään kuin loppuu aiemmin kuin niillä, joilla on myös pienempiä sisaruksia. Ei niin, että vanhemmat painostaisivat, mutta jotenkin etenkin siinä 13-v eteenpäin lapsi ei enää halua olla se, jonka takia otetaan lautapelit esiin tai pidetään vielä leikkivälineitä pihassa, vaikka ihan mielellään vaikka hyppisi vielä trampoliinilla jos sellainen on joka tapauksessa pihassa. Samalla se vapaa-ajan vieton painopiste siirtyy pois kotoa, jossa ei ole sillä lailla omaa tekemistä. Riippuu toki monesta seikasta, mutta jotenkin osaan kuvitella miten nuori kokee vanhempien kanssa puuhastelun vähän sellaisena velvollisuutena siinä missä vapaa ajanvietto sitten suuntautuu muualle.

Toisaalta se sama velvollisuus toteuttaa lapsen roolia lankeaa varmaan helposti nuorimmalle lapselle, etenkin jos ikäeroa vanhempiin on paljon.

Kyllä meidän 13v on vielä trampoliini pihassa ja monesti hän hyppii siinä. On muitakin pihajuttuja mm kori johon heitellä, frisbeegolf kori, pelataan välillä yhdessä mölkkyä, mennään koko perheen kanssa vesisotaa yms ja lautapelejä pelataan usein. T. Nro 12

Kiva kuulla. Olisi ihana ajatella, että olisi itse sitten vielä 10-20 vuoden päästä sillä lailla ketterä ja aktiivinen, että pystyisi olemaan tasavertaisena mukana oman nuoren aktiviteeteissa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ainokaiset jotka tiedän ovat itsekkäitä, muita pompottelevia ihmisiä. Pitää tehdä asiat niin kuin he haluavat.

Höpö höpö

Minulla on kaksi lasta. Pitkään mietin, että olisi pitänyt jättää siihen yhteen, olisi ollut helpompaa.

Nyt lapseni ovat aikuisia ja esikoinen on siinä tilassa, ettei välttämättä elä pitkään. Nyt olen ikionnellinen, että päätin tehdä kaksi lasta.