Lue keskustelun säännöt.
Vuoristorata suhde
06.06.2022 |
Hirveät nousut ja laskut. Olen ihan poikki. Inhoan riitelyä ja äkkinäisiä muutoksia suunnitelmissa, mielialassa ja kaikessa.. aamu hyvä, ilta huono, hiljaisuus, mykkäkoulu.
Sitten suitsutus, ylenpalttinen hemmottelu ja vaikka mitä suunnitelmia..jotka eivät koskaan toteudu.
Aluksi keskustelin, koitin selittää ja olla tosi joustava. Nyt olen itsekkin ihan raivon partaalla ja kykenemätön järkevään keskusteluun.
En ikinä uskonut että voisin käyttäytyä näin. Kuin eri puoli tullut esille.
Parempi alkaa olemaan yksin.
Tosi kuluttavaa ja ahdistavaa.
Kommentit (7)
Johtuu mielenterveysongelmista. Tasapainoinen kumppani ei suitsuta sillä tavalla ylenpalttisesti ja puuttuu myös ne pohjat, eli elämä on kaikin puolin aika tasaista. Omakin mieli alkaa järkkyä, kun on kumppanina tuollainen ääripäästä toiseen heiluva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just irrotan itseäni tuollaisesta tuuliviiristä. Eipä tässä oikein ole jäljellä mitään uskoa toiseen, kun takki kääntyy että viuhke käy, ilman mitään provokaatiota tai tapahtumia.
Mulla tais kulua tunteet loppuun tässä, vaikka ikävä tietysti kaivelee aikansa. Alkoi tuntua elämän haaskaamiselta tällainen suhde, kun ei sitten löydy sitä parempaakaan kun tuo pitää tietä pystyssä olemassaolollaan.
Viimein laitoin heiluriheikin estoille, enkä ajatellut niitä ikinä poistaa.
Kannattaa myös tutustua kiintymyssuhdemalleihin..
Olen itsekin tosi rauhallinen, mutta erään kanssa sekään ei auttanut kun hän sai riidan mistä tahansa. Niitä riitti. Vaihdoin naista ja kaksi vuotta yhdessä nyt, vielä ei olla riidelty kertaakaan. Ollaan molemmat samanlaisia luonteeltamme.
Mä olin 20v naimisissa tuollaisen kanssa. Omista lapsuudenkokemuksista johtuen en ymmärtänyt ettei tuollainen ole normaalia. Oikeastaan vasta avioliiton loppumetreillä, purkaessani asioita terapiassa, havahduin itse siihen miten tolkuttomalta se meno kuulosti.
Ja kyllä, minunkin tunteet kului loppuun siinä vuoristoradassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä, on pelottavaa kun huomaa että epäilee itseään kahjoksi. Niitten pohjien jälkeen pitäisi olla vaan hys, hys..
Kun viimein oma pinna napsahti ja huusin takaisin, toinen kääntää selän ja toteaa että olet hullu.
Kai siihen alkaa jotenkin uskomaan..
Ja ne nousut, toppuuttelen ja kiitän suuresta huomiosta ja ihailusta, samalla pääni sisällä ajattelen että voi, voi, taas tätä.
Täytyyhän tuon olla tosi rankkaa myös ihmiselle itselleen, jos mieli keikkuu ylösalas ja ei tuntia pidemmälle itsekkään aina tiedä minne menossa.
Onhan siinä tietty koukkunsa.
Mutta tosiaan, parempi yksin. Ja kun tunnustaa ja tunnistaa omat tunnelukkonsa, voi saada tilalle vieläkin parempaa.