Ah, koululaisten kirmaaminen kesälaitumelle sai muistot tulvimaan mieleeni!

Kerran yläasteen aikoina uskaltauduin kesäloman aikana ulos ostamaan jäätelöä T-kaupasta. Kaupan ovella tuli vastaan eräs luokkamme semisuosittu tyttö ja voitteko kuvitella, hän sanoi minulle moi! Minä olin ihan ällikällä lyöty, että mitä täällä tapahtuu, Maija (nimi muutettu) moikkasi minua! Menin niin hämilleni tästä ainutkertaisesta tapahtumasta, että en saanut sanaa suustani, vaan jäin suu auki tuijottamaan Maijaa, joka sitten meni tiehensä sanomatta hänkään enää sanaakaan.

Menin vielä myöhemminkin läheiseen pusikkoon kuikuilemaan, josko näkisin taas Maijaa, mutta ei häntä enää näkynyt. Koulussa minä olin sitten taas hänelle(kin) pelkkää ilmaa. ): Ei kuulunut enää moita eikä muutakaan, korkeintaan kuiskuttelua selän takana. Olen usein miettinyt olisiko meistä voinut tulla mitään, jos olisin silloin siellä kaupan ovella uskaltanut vastata tervehdykseen? Vieläköhän Maija ajattelee minua?