5-ja 6-vuotiaiden puheet kuolemasta
Onko teidän muiden perheissä tullut lasten kanssa esille seuraavaa, joka on saanut meidät huolestumaan. Meillä on pojat 1v 9kk, 5v ja 6,5v. Isoin on huolestunut josko vanhemmat kuolevat tai hän kuolee, se itkettää varsinkin nukkumaanmenoaikoina. Olen keskustellut lapsen kanssa asioista paljon, rehellisesti; esim. ettei voi tietää milloin kukakin kuolee ja miksi mutta yleensä vanhana tai silloin kun on todella sairas. Meillä jokaisella on oma aikamme. On korostettu että hän on rakastettu ja että asioista voidaan aina puhua kun ne huolettavat. Suuttuessaan saattaa nyt myös huutaa että haluaakin kuolla tai muuttaa pois kotoa. Esikoululaisen murrosikää? Muutoin lapsi on iloinen ja avoin, toisten lasten kanssa tulee hyvin toimeen (paitsi alati tappelee oman veljen kanssa), innostunut esikoulusta.
Keskimmäisemme, 5v ehkä matkii jonkin verran nyt isoa veljeään mutta puheet ovat brutaalimpia. Varsinkin uhmaillessaan ja jäähylle joutuessaan erittäin voimakkaasti saattaa huutaa että haluaa kuolla, jopa että juoksee auton alle tai tökkää veitsellä (mistä ihmeestä nämä tulee?)itseään että kuolee. Että häntä ei tarvita kotona. Lyö itseään päähän kun oikein suututtaa. Hartaasti olen koettanut selittää että se kuoleminen tekisi äidin ja isän todella surullisiksi ja käytiin läpi jonkin verran sitä millaista se kuoleminen on (ei enää syödä herkkuja, leikitä tms.). Olen myös ottanut aina kovan uhman aikana syliin ja estänyt satuttamasta itseään tai rikkomasta paikkoja. Isoa poikaa vain on raskas pidellä ja ne voimat ovat tosi kovat. Hänellekin on vakuuteltu että hän on meille tärkeä ja rakastamme häntä kovasti. Onkohan kyseessä huomion hakua kun pienin vielä tarvitsee apua monessakin arkipäivän asiassa. Olemme koettaneet myös antaa kaikille omaakin huomiota, joka monesti keskimmäiseltä tuntuu jotenkin jäävän vähälle (esikoinen saa uutta vaatetta enemmän jne, pienimmäinen muuten vaan huomiota ollessaan pienin, ihastelua ollessaan vielä vähän vauvamainen tms.). Huomion haku todella onnistui kun 5v. oli saapunut hoidossa viimeisenä välipalapöytään ja lohkaissut hoitotädille että nyt pistän itseäni veitsellä että kuolen. Järkyttynyt hoitotäti oli todellla kun lasta kotiin haettiin.
Olemme itse koettaneet olla tekemättä ko. asioista numeroa ja olen ajatellut niiden kuuluvan normaaliin kehitykseen. Kuitenkin puheet ahdistavat itseäni ja mietin onko jotain mennyt vikaan. ja mitenkähän niitä tilanteita jaksaisi ratkoa. Kyllä pinna menee itselläkin tiukalle monta kertaa päivässä varsinkin kun isommat veljekset riitelevät paljon, jäähypenkkiä kulutetaan joinakin päivinä tuhkatiheään ja varsinkin vapaapäivät töistä (ainakin se ensimmäinen) on riitojen ratkomista täynnään tai kiukuttelua ja muuta jähinää. Omalle levolle ei meinaa jäädä aikaa millään vaikka mieskin töidensä jälkeen osallistuu ihan kivasti lasten hoitoon.
Kommentit (3)
paikallaan, silmätkiinni kovin kauaa ja pelkää pimeetä. Ilmeiseti sitten kerhossa kuullut näitä asoita kun kotona ei olla puhuttu eikä kukaan sukulainenkaan ole kuollut, eikä lapset ole saaneet katsella mitään missä olisi voinut törmätä aiheeseen. Tyttö ollut todella ahdistunut asiasta. Tuollaista kuolemalla uhkailua ei ole ollut. Toisaalta keskimmäisemme 3½v. poika uhkailee potkimisella, lyömisellä yms. satuttamisella hakiessaan huomiota joten lienee odotettavissa myös nuo kuolemispuhetkin tulevaisuudessa. Ollaan lasten kanssa puhuttu kuolemisesti ja siihen liittyvistä asoista ja yrietty poistaa tuota kuoleman pelkoa. Varmaan ihan ikäänkin kuuluvaa on käsitellä kuolemista jollain tavalla.
Itsekin olen ajatellut että kyseessä on kehitysvaihe, johon rankatkin puheet voivat liittyä. Hoitopäivät sujuvat erittäin hyvin, samoin kerhot ja muskarit ja vain tuon yhden kerran on hoidossa puhunut kuolemasta, ehkä kuitenkin kokee hoitajan niin turvalliseksi ja luottaa häneen että voi puhua mistä vain. Onpa kerran saanut hoidossa kunnon raivarinkin, mikä on aika harvinaista muutoin kuin kotioloissa omien vanhempien läsnäollessa =turvassa. Olen yrittänyt tsempata itseäni että onhan se hyvä että lapsi löytää tunteilleen sanoja ja purkaa niitä meille kuin että koteloisi niitä itseensä ja sitten jotenkin muulla tavalla purkautuisivat ulos.
Selkeästi lapset tekevät sellaisen vaikutelman että testaavat mitenkähän tuo äiti nyt naamansa pistää kun puhelen oikein rankkaa tekstiä.
mutta minusta " kuolema-aihe" kuuluu juuri tuohon (noihin) ikäluokkiin. Esikoiseni, joka on nyt tasapainoinen 11v ja hämmästelisi varmaan itsekin, jos kuulisi, että ollessaan n. 6v uhkasi mm. heittää minut ja pikkuveljensä (silloin about 3v) parvekkeelta alas ym. Minähän olin ihan paniikissa ja tippa kurkussa ihmettelin, että mistä kummasta moista on saanut päähänsä ja ihan kamalaa... No, se taisi olla vain joku vaihe eikä todellakaan ole millään tavalla erityisen vakivaltainen ja on ihan kiltti poika! ;-)
Tarkoitan siis vain sitä, että eikö juuri näillä kieppeillä ala pikkuhiljaa lapsille selvitä kuolema ja sen merkitys? Että ylipäänsä olemme kaikki kuolevaisia. Hiljattain yhtä (joskin amerikkalaista) kasvatusopasta lukiessani siinä sanottiin, miten lapset saattavat yöllä jopa herätä tarkistaakseen, että vanhemmat todella ovat paikalla ja vielä elossa... Eli olisko kuitenkin vain jotain tuontapaista, eli vaihe. Ja 5-vuotias sitten seuraa tosiaan perässä, ehkä hiukan varhaiskypsästi. (Vaikka siinäkin on varmaan yksilöllisiä eroja.)
En tiedä, itse toki tunnet lapsesi parhaiten ja jos asia sinua todella huolestuttaa, niin voithan siihen vaikkapa neuvolan kautta jotain apua etsiä. Itse kysyisin kyllä myös mahdollisilta päiväkodin/kerhon/eskarin " opeilta" , millaista käytös on siellä. Jos heidän mielestään samanlaista about kuin ennenkin, niin sitten luulisin olevan vain kehitykseen liittyvää. Ymmärrän kyllä, että venyttää pinnaa ja huolsetuttaakin... Vielä kun on se pienempikin. Mutta ei kai näihin juuri muuta ratkaisua ole kuin jaksaa vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin juuri kuten olet thenytkin - eli että ovat rakkaampia kuin mikään muu maailmassa ja heidän menetyksensä olisi ihan kamalaa ettekä toivo heille koskaan mitään pahaa jne.jne. Sitä vakuuttelua pikkuiset kai kuitenkin omalla hassulla tavallaan hakevatkin etenkin aikoina, jolloin mieltä askarruttaa uudet ja pelottavat asiat... Saattavat, muuten myös ihan _t o d e l l a_ pelätä, että joko teille tai heille sattuu jotain, ja ahdistuksen toki ymmärtää! Sellaista on pienen ihmisen vaikea käsittää ja käsitellä, mistä syystä käytöskin voi olla vähän hankalaa.
Jaksamista teille! :-)