Yritän ottaa etäisyyttä ikäviin vanhempiin, mutta sääli uhkaa ajaa minut takaisin

Järki sanoo, että älä soita, älä laita viestiä, älä mene käymään. Ainoastaan minimimäärän eikä enempää.

Lapsuus on ollut vaikea; meitä on kohdeltu kaltoin ja olen siitä katkera. Meitä on kasvatettu monin tavoin ikävällä tavalla ja olemme saaneet tuta vanhempiemme traumat. Nyt aikuisenakin yhteydenpito on hankalaa, koska se lähes aina päättyy ikävästi. On kaikille parempi jos emme pidä yhteyttä kovin usein ja näemme harvakseltaan.

Mutta. Vanhemmilla on ollut molemmilla vaikea lapsuus ja he ovat kokeneet aikuiselämässä enemmän onnettomuutta kuin moni muu. Tuntuu pahalta, että minäkin sitten hylkään heidät. Teen järkipäätöksen ja hetikohta alan tuntea huonoa omatuntoa ja katua. Ajattelen, että ei asiat niin huonosti ole etteikö voisi pitää tiiviimmin yhteyttä, mutta aina kaikki päättyy lopulta kyyneliin.

Miten ihmeessä minä, aikuinen järkevä ihminen, en osaa pitää puoliani? En ikinä sietäisi muuten elämässäni tällaista keneltäkään. Side vanhempiin on mystisen luja.