Sisarusten eriarvoinen kohtelu

Vierailija kirjoitti:

Haastattelututkimuksissa on havaittu, että kukin haastateltu sisarus yleensä kokee itse olleensa se sorsitumpi ja toisen olleen suositumpi - usein toki pienemmässä mittakaavassa kuin että välejä laitettaisiin poikki.

Haastattelututkimusten otanta sekä kysymysten asettelu vaikuttavat suuresti saatuihin vastauksiin. Ja tietenkin vastausten tulkinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

..

Voi olla, että kaksi sisarustani ovat "kiltimpiä" ja yrittävät miellyttää. Itse kun en taas suostu elämään miellyttäen ja hakemaan hyväksyntää.

-ap

Tämä viimeinen lauseesi! Siis sisaruksesi olivat jo lapsena ehkä kiltimpiä. Kyllä sellaista äiti enemmän rakastaa, usko vaan! Ja itsestäsi kirjoitit toisaalta, että olit haastava nuori. Pahuksen muotisana! Etkö voi sinäkään suoraa kirjoittaa, että olit hankala ilkeä sulkeutunut kiroileva laiska (valitse näistä tai lisää sinua kuvaava laatusana tai monta). Et halunnut silloin, etkä halua vieläkään elää miellyttäen ja hyväksyntää hakien? No olet sitten itseksesi, ei kukaan estä. Mutta mitäs siitä sitten vinkumaan aikuisena? Varsinkin kun olet jo välit katkaissut.

Hienosti syyllistät vastaajan lapsuusajan käytöksestään. Aikuisen tehtävä on kasvattaa lapsensa tasapuolisesti. Tokikaan esim. rakkautensa määrää ei voi tasata, mutta tunteistaan huolimatta aikuisen on oltava tasapuolinen ja reilu.

Vaikka lapsi yrittäisikin vuosia miellyttää vanhempiaan ja hakea hyväksyntää, aina se ei riitä. Ei, vaikka kyseinen lapsi tekisi kaiken paremmin kuin sisaruksensa. Hänelle on asetettu jo lähtöpeleissä eri standardit. Sitä ei voi lapsi itse (ei edes aikuistuttuaan) muuttaa. Tämän asian toteaminen ei ole vinkumista.

Tätä epätasapuolisuutta harva vanhempi taitaa ääneen tai edes itselleen tunnustaa. Omat keskusteluyritykseni äitini aina mitätöi sanomalla, että se on sinun näkemyksesi keskimmäisenä lapsena. Keskimmäisen lapsen syndrooma, tiedäthän.

Olen ikäväkseni joutunut seuraamaan vierestä sukulaisperheen touhua. Perheessä 2 lasta (toinen nyt jo lähellä täysikäisyyttä) 7 vuoden ikäerolla.

Esikoispojan koko elämä oli täynnä omituisia sääntöjä, rangaistuksia ja rajoittamista. Niistä on alettu hellittää vasta ihan hiljattain. Hän oli (ja on) kympin oppilas joka on käyttäynyt aina hyvin. Tätä mieltä siis vanhempansakin ovat. Rajoittaminen on näkynyt selvimmin ruokailutilanteissa. Poika sai ekan kerran maistaa kokista 10-vuotiaana, ja kahvipöydässä vanhemmat keskittivät kaiken energiansa siihen, ettei hän syönyt kuin yhden keksin ja yhden pullan per vierailu. Poika siis ei todellakaan ole ollut mikään herkkurohmu ja on osannut pöytätavat pienestä asti. En koskaan ymmärtänyt tuota hysteeristä herkkujen rajoittamista, mutta ajattelin että kullakin perheellä on omat tapansa.

Kun pikkusisko syntyi, touhu meni vielä omituisemmaksi. Tyttö sai hamstrata kahvipöydästä lautaselleen tavaraa niin paljon kuin suinkin ehti ja pystyi, vaikkei tietenkään ottanut kuin yhden haukun kustakin leivoksesta tms. Vanhemmat naureskelivat vieressä miten hauskaa on kun tyttö on niin vahvatahtoinen ettei sitä voi rajoittaa ollenkaan. Tyttö oli ja on hiljainen ja ujo, ei todellakaan mitenkään voimakastahtoinen. Samaan aikaan kun tyttö rohmuaa lautaselleen kolmatta muffinssia vaikka edelliset ovat syömättä, poika sai puhelinkieltorangaistuksen otettuaan toisen keksin syötyään ensimmäisen.

Edelleen pojan ollessa 16-vuotias, hän ei saanut ravintolassa tilata itselleen limpparia, vaan maitoa oli juotava. Siskonsa sai tietenkin limsaa, sillä heh, hän vaan aina itse päättää mitä haluaa ja pitää siitä kiinni.

Surullistahan tuota on ollut seurata. Vanhemmat ovat täysin sokeita omalle absurdille käytökselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

..

Voi olla, että kaksi sisarustani ovat "kiltimpiä" ja yrittävät miellyttää. Itse kun en taas suostu elämään miellyttäen ja hakemaan hyväksyntää.

-ap

Tämä viimeinen lauseesi! Siis sisaruksesi olivat jo lapsena ehkä kiltimpiä. Kyllä sellaista äiti enemmän rakastaa, usko vaan! Ja itsestäsi kirjoitit toisaalta, että olit haastava nuori. Pahuksen muotisana! Etkö voi sinäkään suoraa kirjoittaa, että olit hankala ilkeä sulkeutunut kiroileva laiska (valitse näistä tai lisää sinua kuvaava laatusana tai monta). Et halunnut silloin, etkä halua vieläkään elää miellyttäen ja hyväksyntää hakien? No olet sitten itseksesi, ei kukaan estä. Mutta mitäs siitä sitten vinkumaan aikuisena? Varsinkin kun olet jo välit katkaissut.

Hienosti syyllistät vastaajan lapsuusajan käytöksestään. Aikuisen tehtävä on kasvattaa lapsensa tasapuolisesti. Tokikaan esim. rakkautensa määrää ei voi tasata, mutta tunteistaan huolimatta aikuisen on oltava tasapuolinen ja reilu.

Vaikka lapsi yrittäisikin vuosia miellyttää vanhempiaan ja hakea hyväksyntää, aina se ei riitä. Ei, vaikka kyseinen lapsi tekisi kaiken paremmin kuin sisaruksensa. Hänelle on asetettu jo lähtöpeleissä eri standardit. Sitä ei voi lapsi itse (ei edes aikuistuttuaan) muuttaa. Tämän asian toteaminen ei ole vinkumista.

Tätä epätasapuolisuutta harva vanhempi taitaa ääneen tai edes itselleen tunnustaa. Omat keskusteluyritykseni äitini aina mitätöi sanomalla, että se on sinun näkemyksesi keskimmäisenä lapsena. Keskimmäisen lapsen syndrooma, tiedäthän.

Ja vieläpä oman lapsen käytöksestä, joka todennäköisesti on huonosti sanoitettu reaktio vanhemman omiin tekoihin ja sanomisiin. Ainoa jolla on mahdollisuudet tämän kehän katkaisemiseen on se äiti tai isä.

Up

Monesti se tuntuu menevän niin, että esikoinen saa sen vastuullisen roolin riippumatta siitä, onko jopa herkempi kuin nuoremmat tai nuorempi sisarus. Nuorinta taputellaan päähän kaikessa ja vanhimman pitäisi vain kestää kaikki, onhan sentään vanhempi ja varmasti pärjää.

Sisarkateus.

Etenkin toinen vanhemmista on aina ollut enemmän ja selvästi nuoremman sisaruksen puolella. Lapsuudessa tämä sisarus mm. saattoi hermostuessaan heittää lelun minua päin, mutta sekin käännettiin minun syykseni sillä olinhan varmasti provosoinut häntä ja täten ansaitsin sen. Sama puolueellisuus jatkuu edelleen nykyäänkin muodossa tai toisessa vaikka aikuisia jo ollaankin.

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhemmat voivat olla täydellisiä pas*kia*isia. Asiaa pahentaa vielä se että vanhetessa aika ajaa ohitseen ja iskee dementia. Lisäksi trolliuskoiset kaverit.

Sehän se on sinunkin kohtalosi.

Meillä isovanhemmat oli toisen lapsen puolella ja tukivat rahallisesti paljon, kun taas isäni sai pärjätä omillaan. Isän sisarusta tuettiin isovanhempien kuolemaan asti rahallisesti, vaikka oli puolisonsa kanssa normaali työssäkäyvä ihminen. Samoin heidän lapsiaan tuettiin rahallisesti, ostettiin hienot autot, taattiin lainat ja maksettiin taloremontteja.

Isälle sanottiin, että ostakaa sille lapsellenne jo auto, kun minulla oli papan auto lainassa, mutta serkkuni tarvitsi sitä samaan aikaan, kun hänen auto oli korjaamolla. Perinnönjaossa myös suurin osa meni toiselle lapselle ja hänen lapsilleen. Isäni on katkera vieläkin vaikka vanhempansa on jo kuolleet.

.

Vanha ketju, mutta nostan.

Meitä on kolme sisarusta. Olen keskimmäinen. Ikäero vanhimpaan 4 vuotta ja nuorimpaan 11 vuotta. Kaikki olemme eläneet erilaisen lapsuuden. Vanhin kai aika normaalin, nuorin saanut kaiken huomion. Minä siinä keskellä saanut olla aika vapaasti, vanhempien p.n liiton keskellä (erosivat ollessani jo yli kolmekymppinen). Minusta on kasvanut levoton, huomionhakuinen, miellyttäjä ja tarkkailija. Olen toisaalta kasvanut myös hyväksi sosiaalisilta taidoiltani, ja luovin tilanteessa kuin tilanteessa. Parisuhteissa en osaa toimia tuon miellyttymisen takia. Mutta ottaa pähän tämä päivä päivältä enemmän. Jotenkun en saa enää otetta mistään, tuntuu että olen pilannut koko elämäni. Lapset maailmalla, minä yksin kaiken maailman menneisyyden murheiden kanssa. Välit vanhempiin ok, ei kuitenkaan läheiset. 

Jo pienenä huomasin että koko perhe oli luonteeltaan erilaisia kuin minä. Nyt keski-ikäisenä vältän yhteydenpitoa koska niin on helpompaa. En vain jaksa niitä.

Useimmiten sisaruksia kohdellaan eriarvoisesti. - On kasvun paikka tulla siihen vaiheeseen , jossa voi alkaa pohtia tapahtunutta ja analysoida sen - ja unohtaa. Elä elämääsi, äläkä jossittele tai harmittele!

Nostelen tätä. Tässä välissä ehtinyt havahtua ja käydä terapiassa myös. Sieltä nousi esiin äidin narsismi. Sukulaiset onneksi on minua tukeneet ja tienneet äidin persoonallisuushäiriöstä kauan. Syntipukki siis olen ja roolitukset jaettu lapsuudessa. En ollutkaan se hullu, mikä on huojentavaa. Emme ole väleissä edelleenkään onneksi. Vapaampi hengittää ilman toksisia ihmisiä. 

-ap

On kokemusta eriarvoisesta kohtelusta ja vihan tunteesi ovat ihan oikeutettuja että tietyssä vaiheessa ne aiheuttavat vihaa eriarvoisuutta kohtaan kun tuntee itsensä merkityksettömäksi muihin lähiomaisiin verrattuna mutta ajan kanssa kaikki viha laantuu ja alkaa ymmärtämään paremmin ihmisten yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä kun ei ole järkeä annettu kaikille eikä sitä tule koskaan.

Minä olen lapseton ja kun en suostunut suvun mieliksi edes yksinhuoltajaksi, mitä kehoitettiin että tee sitten vahinko lapsi jonkun kanssa että olisit samanarvoinen muiden kanssa tai sitten et ole yhtään mitään.

Minä en tee yhtään mitään vasten tahtoani miellyttääkseni jotain sukua ja ihan sama vaikka jäisin perinnöttömäksi sen takia etten alistu muiden vaatimaan elämään vaan teen ihan itselleni sopivia elämisen päätöksiä.

Esikoinen on valitettavasti se vanhempien harjoituslapsi. Se, jota kasvatetaan ankarimmin, kun ei vielä ole opittu, ettei se ole paras tapa. Se, joka on aina se isoin, eivätkä vanhemmat tajua, ettei se ikä missä esikoinen juuri sillä hetkellä on, ole vielä kovin paljoa. 

 

Se on surullista ja väärin, mutta ei johdu pahuudesta, vaan epätäydellisyydestä. Olen omalta esikoiseltani tätä myös joutunut pyytämään anteeksi. 

Esikoinen vai kuopus? Syntymäjärjestys vaikuttaa luonteeseen.

Esikoisena minun piti pärjätä omillaan kun katselin kuinka nuorempaa sisarusta suosittiin ihan kaikessa.

Olin sitten esikoisena eri luonteinen eikä minusta kukaan tykännyt. Minusta oli kamalaa katsella kuinka sisareni oli niin suosittu ja minä en ollut olemassakaan. Olin vain kirottu paha.

Vierailija kirjoitti:

Esikoinen on valitettavasti se vanhempien harjoituslapsi. Se, jota kasvatetaan ankarimmin, kun ei vielä ole opittu, ettei se ole paras tapa. Se, joka on aina se isoin, eivätkä vanhemmat tajua, ettei se ikä missä esikoinen juuri sillä hetkellä on, ole vielä kovin paljoa. 

 

Se on surullista ja väärin, mutta ei johdu pahuudesta, vaan epätäydellisyydestä. Olen omalta esikoiseltani tätä myös joutunut pyytämään anteeksi. 

Se on totta että esikoinen saa ankarimman kurituksen ja sen sanoi pikkusiskonikin että pääsi minun esikoisen takanani helpommalla tehden ihan samoja juttuja kun sain kaikkein pahimman ja fyysisen kurituksen remmillä paljaalle perseelle pimeessä vessassa.

Lapsuuden perheessäni oli jotenkin asetelma sellainen, että minua ja kahta vuotta nuorempaa sisartani nimenomaan tädit vertailevat. Hänellä oli ruskea tukka ja minulla on vaaleat. Hän oli tätien mielestä kaunis ja minä ruma ja sen he osoittivat monin eri tavoin. Aloin vetäytyä ja kieltäydyin kanssakäymistä. Onneksi äiti ymmärsi eikä hän pakottanut kuten ei isäkään. Yksi täti jopa kuolinvuoteellaan alkoi huutaa ja herjata. Yksi syy lienee, että puolustin äitiä heitä vastaan. Vaikka tämä huutaja oli kummitäti, ei se häntä estänyt pitämästä toista parempana. Testamentin teki tämän sisareni hyväksi. Tänä päivänä olen vetänyt liinat näiden sukulaisten ylle ja mitään kanssakäymistä ei ole mutta ei minulla ole sydämen rytmihäiriöitäköön.