Oletko ylpeä lapsistasi?

Kaikkihan me täällä av:llä rakastetaan lapsiamme, mutta ollaanko heistä ylpeitä? Miksi?



Olen pohtinut tätä asiaa omalta kohdaltani kovasti. Ovatko omat vanhempani ylpeitä minusta, olenko minä ylpeä omistani ja millä edellytyksillä?



Mieheni on niin kovasti ylpeä omistaan, nuorin on menestyvä abi, keskimmäinen elää omillaan, tyytyväisenä. Vanhin niittää mainetta musiikkimaailmassa.



Näistä minulle on herännyt ajatus että voiko vanhempi olla lapsestaan ylpeä vaikka lapsi ei olekaan niin kovasti menestynyt näillä nykyajan mittareilla. Molemmat vanhempani ovat akateemisia ja me molemmat lapset " vaan" amiksia. Ja molemmilla on ollut vaikeuksia sopivan työn löytämisessä. Veljeni taistelee pahan skolioosin kanssa, josta seuraa kovia kipuja. Näin ollen hänellä on ollut hankalaa löytää sopivaa työtä.



Minä taas valmistuin keskelle 90-luvun lamaa ja työttömänä olen ollut aikoinani paljonkin. Nyt sitten iski iho-ongelma, joka estää työnteon kokonaan.



Voiko meistä olla ylpeitä? Omasta pojastani olen jossain määrin ylpeä, koska hän löysi sopivan koulutusalan, amiksesta siis. Nuorimmaisesta en oikein tiedä. Mitä 5-vuotiaassa olisi josta voisi olla ylpeä?



Mikä lie filosofinen kriisi mulle on iskenyt, kun ei ole mitään tekemistä, niin tulee kaikkea mietittyä...