Jos (vihainen) mies avautuu traumoistaan ja itkee vaikeaa suhtdetta äitiinsä, onko vielä toivoa?

Ihmettelen ja olen kiitollinen kun haluaa puhua minulle. Itkee ja kertoo kokemuksistaan lapsuudessaan. On niin vihaa ja surua täynnä, jota on suorittamalla, alkoholilla ja joskus väkivallalla nuoruudessaan tähän mennessä purkanut.
On vain niin rikki nyt edessäni. Luottaa minuun ja kova kuori on murtunut.
Haluan kuunnella, en neuvoa.
Hän nyt prosessoi traumojaan nelikymppisenä, oman firman ja vaikean nuoruuden sekä alkoholsimin varjossa.
Näen hänessä pienen pojan joka haluaa oikeutta tunteilleen. Itkee kovasti ja puhuu menneestä. Luulee kuolevansa pian.

Voi kun voisin jotain tehdä ja halata sekä kertoa, että asiat kääntyy hyväksi vielä mutta luulen, että vain kuuntelu on kaikista parhain apu nyt.
Terapiaan tuskin koskaan suostuu, en tiedä. Kova luonne.