Perusturvan menettänyt lapsi?

syö masennuslääkkeitä, kärsii jostain neurooseista , työuupumuksesta tms.

suomessa on sentään ylivoimaisesti pisimmät vanhempainvapaa-mahdollisuudet mitä löytyy...

Perusturva luodaan kyllä suurimmalta osin kotona, ei päivähoidossa. Eli lapsella, joka aloittaa hoidon vuoden ikäisenä, pitäisi olla jo tietty perusturvallisuuden taso kehittyneenä. Tätä monet äidit eivät vaan tunnu ymmärtävän...

Päivähoito liian aikaisin, liian pitkinä päivinä ja ehkä vielä suuressa meluisassa ryhmässä on riski lapsen perusturvallisuudelle, ei automaattinen tuho.



Heikko perusturvallisuus voi ilmetä vaikka huonona itsetuntona, riippuvuuksina (ihmisiin tai vaikka päihteisiin) tai luottamuksen puutteena muihin.



t: pienen lapsen kotihoitoa puolustava, mutta ei puusilmä

Vierailija:

No mietippä sitä! Joka kudes suomalainen kolmekymppinen syö masennuslääkkeitä, kärsii jostain neurooseista , työuupumuksesta tms.

Vuosi sitten söin jonkin aikaa mielialalääkkeitä, vaikka minulla oli ihan kiva lapsuus. Oman elämäni kipupisteet osuvat ennemminkin kahden-kolmenkympin välille, lama-aikaan, yhä kiristyviin opiskelupaineisiin ja pätkätöihin. Lapsuus seitkytluvulla oli ihanaa, turvallista ja kiireetöntä aikaa, vaikka sukulaisten luona hoidossa päivät olinkin.

hyvin tavanomaista, että naiset olivat kotona (vaikka ei tullut tukai) ja mies elätti. Harva meni heti töihin kun lapsi oli 3 kk. Ja aikaisemmin tämä vanha sukupolvi (mummot ym) hoitivat jälkikasvua.



Ja esim. minä en ole ollut koskaan hoidossa, vaikka vanhempani ovat olleet aina töissä. Minä kasvoin maalla siinä työn ohessa vanhempien ja isovanhempien kanssa.



Mutta tokikaan kaikki eivät asuneet maalla lapsuuttaan, vaan osa oli äidin kanssa kotona isän elättäessä. Toki oli niitäkin, jotka päivähoitoon joutuivat koska isovanhempiakaan ei ollut auttamassa. Ei tämä " suuri ikäluokka" päivähoidossa ollut läheskään. Ei silloin edes päivähoitopaikkoja ollut niin paljoa kuin nyt ja lapsia sentään syntyy nykyään vähemmän ja silti päivähoitopaikat ovat kortilla.. Tajusitteko.

Hänkin puhui kysymystäsi sivuavaa asiaa. Tässä tulkintani hänen esityksenä ja jo aiemminkin tietämäni perusteella:



Mikään hoitomuoto ei ole automaattisesti huono tai hyvä. Päivähoitokin voisi olla laadukasta. Nykyisellään se ei sitä yleensä ole, koska hoitajat vaihtuvat liian tiuhaan. Lapsi ei pääse muodostamaan pysyvää kiintymyssuhdetta yhteen ja samaan ihmiseen, joka on kaiken a ja o.



Lisäksi ryhmät ovat liian suuria. Pikkulapsi vaiheessa lapsi tarvitsee hyvän kehityksensä turvaamiseksi aikuisen hoivaa ja syliä. Ei ryhmää. Ei riviä toisia yksivuotiaita puuroa syömään.



Kotihoitokin voi olla huono, jos aikuinen ei ole kykenevä huolehtimaan lapsesta omien ongelmiensa vuoksi ja aidosti läsnä ja vuorovaikutuksessa lapsen kanssa.



Aalto-Setälä paheksui lehtien julkkisjuttuja, joissa aina toistuu sama laulu: " Vauva syntyi, mikään ei muuttunut." Vauvan ja lapsen etu on, että häneen keskitytään. Neljän seinän sisällä ei tarvitse pysyä, mutta fokuksen pitäisi olla vauvassa. Kyse on ensisijassa lapsen tarpeista - ei aikuisen.



Eri hoitomuotoja on hyvä pohtia aina. Vaikka sitten päädyttäisiinkin siihen, että meidän perheellä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa esim. taloudellisista syistä, kuin viedä lapsi jo pienenä päiväkotiin. Vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu pohtia lapsen parasta. Nykyään liikaa varotaan sitä, ettei vanhempia saisi syyllistää. Kaikilla pitäisi olla koko ajan kiva olla.



Se, että Suomessa kotihoidontuki jatkuu siihen kunnes lapsi on 3v ei ole Aalto-Setälän mukaan tuulesta temmattua vaan perustuu lapsen kehitykseen. Yli kolmevuotias on kykenevä kantamaan mielikuvaa rakkaasta äidistä tai isästä pitkän hoitopäivän ajan. 1-vuotias ei tähän pysty. Tämän ymmärtäminen on ydinasia.



Aikuinen itse voi työpaikallaan katsoa vauvansa/lapsensa kuvaa, ja muistella miten ihana lapsi on ja että illalla tavataan. Pieni lapsi ei tällaiseen kykene.



Mutta muistetaan, että päivähoitokin voi olla hyvää, kun laatukriteerit täyttyvät.

Aalto-Setälä kritisoi myös vuosi vai pari sitten julkistettua ruotsalaistutkimusta. Siis sitä, jossa todettiin tyyliin " mitä pienempänä päiväkotiin, sitä paremmin lapsi elämässä menestyy" .



Ensinnäkin tutkimus on vanha. Toiseksi oli tehty korkeastikoulutettujen vanhempien lapsista, ei voi yleistää koko väestöön. Lisäksi tutkimuksella ehkä haluttiin paikata vanhempien huonoa omaatuntoa. Jotakin muutakin kritiikkiä vielä oli, en nyt muista mitä.



Aiemmin muista lähteistä olen kuitenkin kuullut tästä tutkimusta sellaista kritiikkiä, että se on tosiaan vanha. Silloin Ruotsissa päivähoidon taso oli tosi huippua! Pienet ryhmät, paljon aikuisia, laadukasta hoitoa kaikin puolin. Eli ei tosiaan voi verrata tämän päivän Suomen päiväkotiin.

etelä- ja keski-euroopassa kotiäitiys paljon yleisempää kuin meillä. Mitä siitä pitäisi miettiä.

Vierailija:

ja mieti mittakaavassa koko eurooppa

suomessa on sentään ylivoimaisesti pisimmät vanhempainvapaa-mahdollisuudet mitä löytyy...

Resursseja oli enemmän, samoin henkilökluntaa. KAikenmaailman pedagogisia suunnitelmia saattoi olla vähemmän, mutta syliä ja pysyviä ihmissuhteita varmasti enemmän.





JA kuten joku jo sanoi, kyllä 70-luvulla viel oli tosi moni nainen kotona verrattuna nykypäivään.

Rupesin vielä miettimään kysymystäsi siitä, miten perusturvan järkkyminen lapsessa näkyy. En ole mikään alan asiantuntija enkä edes tee työtä lasten parissa, joten en osaa vastata.



Mutta sen verran olen lukenut, että häiriöt varhaisessa vuorovaikutussuhteessa voivat tuoda lapselle myöhemmin ongelmia sitoutua toisiin ihmisiin.



Mutta hanki perusteellista ja parempaa tietoa muualta. Vaikka neuvolapsykologilta. Tai kysy Kaksplussan tai Vauvan psykologilta - kai niillä vielä on sellaiset?

lapsi laitetaan hoitoon.



Tuossa äitiysrahakauden päätyttyä monet lapset ovat siinä kehitysvaiheessa (10-11 kk iässä) että he itsenäistyvät ja voi tulla eroahdistusta jopa siitä, että äiti menee vessaan ja laittaa oven kiinni. Jos tuossa vaiheessa lapsen laittaa vielä hoitoon, niin ei lapsella kyllä turvallinen olo ole..