Muita aikuisia nepsyjä, jotka kusseet elämänsä täysin?

Ja tosiaan olin tuolloin nuorempana erittäin jääräpäinen, jopa hieman narsistinen. Mulla oli suuruudenhulluja kuvitelmia ja uppouduin taiteen tekemiseen. Tein kuvataidetta, musiikkia, runoja... Hirveän monissa työhaastatteluissa ja palavereissa olen käynyt vuosien aikana, mutta se työn ja asiakkaiden saanti kariutui huonoihin sosiaalisiin taitoihin. Taidetta en ole pystynyt tekemään ainakaan kolmeen vuoteen, en kykene siihen koska se jotenkin inhottaa. -ap

Et sinä mielestäni ole kussut elämääsi. Olet edelleen hengissä ja saanut syyn sille, miksi asiat eivät ole natsanneet. Nyt sinulla on tulevaisuudensuunnitelmiakin. Oravanpyörästä irrottautuminen on ihan hyvä sellainen.

Adhd ja Asperger ovat varmaan pahin kombo mitä voi olla. Lisäksi erittäin harvinaista. Tsemppiä.

Ymmärrän sinua omien kokemusteni kautta. Harmi kun nyt taiteeseen liittyy sinulla nyt näitä ikävien kokemuksien muistoja, toivon sinulle, että voit nämä asiat ottaa elämään kuuluvina oppitunteina ainoastaan, että löydät takaisin itsellesi motivaation ja intohimon luoda uutta taidetta vaikkei ensimmäinen yritys mennytkään nappiin, harvoinhan se menee, kuulostaa taide kuitenkin olevan asia jota rakastat, ja eläessä tarvitaan rakkautta. Uskon, että sinä pärjäät. Ole armollinen itsellesi! Opit kokoajan uutta ja vasta aika näyttää mitä saat aikaan. Ja vaikket saisi menestystä, elämä asioiden parissa joista nauttii, on hyvä elämä.

Nämä ovat surullisia tapauksia. Eniten sulla nimittäin vaikuttaa nyt se, että ei ole koulutusta ja työkokemusta, joten et pysty ehkä enää pääsemään töihin. Sinua ei myöskään ole osattu kotoa ohjata oikeaan suuntaan, tai ehkä olet ollut niin itsepäinen, ettet ole kuunnellut.

Toivottavasti saat elämän nyt oikealla diagnoosilla ja lääkityksellä sekä tukitoimilla mallilleen.

Huonomminkin voisi mennä. Vankilat ovat täynnä sinun kaltaisia, joilta jäänyt oikeat diagnoosit ja tukitoimet saamatta. Itselääkitykseksi on keksitty päihteet ja niiden käyttäminen on vienyt rahat ja vääränlaisiin kaveripiireihin, mikä on vienyt rikosten polulle.

Vierailija kirjoitti:

Adhd ja Asperger ovat varmaan pahin kombo mitä voi olla. Lisäksi erittäin harvinaista. Tsemppiä.

Usein esiintyvät yhdessä jonkinasteisina. Eikä ole mitenkään todella harvinasta, yleisempää mitä ajatellaan. Ihmiset eivät vaan saa aina oikeita diagnooseja, nepsyongelmat laitetaan usein ensin mt-ongelmiksi. Vaikka toki sellaiselle ihmiselle tulee helpommin myös niitä ympäristön suhtautumisen vuoksi.

Täällä toinen!

No, diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta olen saanut tutkimukset alulle. Vain mt-diagnooseja on, mutta niiden ongelmien syy on varmaankin nepsyys. Olen melkein 40-vuotias ja jättänyt kesken kaksi korkeakoulua, toisessa ajelehdin melkein 10 vuotta. En ole älyllisesti tyhmä mutta keskittymisessä ja oman toiminnan ohjauksessa on suuria haasteita. Motivoivia juttuja jaksan loputtomiin, kunhan saan aikaiseksi aloittaa tekemisen. Epäkiinnostavia en jaksa yhtään. Sosiaaliset taitoni ovat jäiset ja aistiyliherkkyyksiä on paljon. En jaksa yhtään teennäistä sosialisointia yms. mitä useimmissa töissä on, lisäksi stressinsietokykyni on täysin olematon ja en siedä yhtään ulkopuolelta tulevia muutoksia ja vihaan spontaaneja asioita. Haluaisin elää vain todella rauhallista, hidastempoista elämää jossa saan itse määritellä mitä teen ja milloin. Valitettavasti sellainen ei sovi työelämän kanssa yksiin. Olen ollut suurimman osan aikuiselämästäni työtön, mutta en haluaisi kuitenkaan mihinkään eläkkeellekään vielä. Tiedän että osaisin jotain työtä ja mulla olisi annettavaa yhteiskunnalle, mutta tarvitisin luultavasti erittäin paljon myönnytyksiä ja erityisjärjestelyjä jaksaakseni töissä.

Tilanteeni aiheuttaa suurta häpeää enkä mielellään kerro kenellekään ongelmistani. Toivon todella että minut suostutaan tutkimaan ja saan tarvittavat diagnoosit ja sitä kautta jotain apua. Tuntuu ettei ole oikeutta valittaa tällaisista ongelmista jollei ole mustaa valkoisella eli diagnoosia. Olen vaan aika skeptinen sen suhteen että otetaanko mua tosissaan, koska olen aikuinen nainen ja pärjännyt peruskoulussa ja lukiossa hyvin ja olen herranjestas parisuhteessakin. En oikein osaa jäsennellä ongelmiani tutkimuksissa ja esitän aina normaalia, joten en vaikuta ulospäin useinkaan mitenkään "nepsyltä" ihmisten mielestä. Luulen että moni tuttukin yllättyisi jos tietäisi millainen pohjimmiltani olen. Suurin osa ongelmistani on pääni sisällä eikä ulospäin näkyviä ja sellaista ei oikein ymmärretä. Lisäksi on paljon nepsyjuttuja, jotka eivät varsinaisesti ole mulle "ongelmia", ainakaan niin kauan kun minua ei pakoteta jonnekin missä en halua olla, esim. töihin. Jos elelen työttömän arkea, monikaan asia ei aiheuta ongelmia koska olen kehittänyt sopeutumiskeinoja niihin. Lisäksi moni asia, joka on ehkä nepsyominaisuus, niin en tunnista niitä nepsyominaisuuksiksi koska ei ole vertailukohtaa, joten miten osaisin sellaisista ominaisuuksista kertoa?

Ap, sä olet oikeasti vielä nuori, sulla on kaikki mahdollisuudet saada elämäsi järjestykseen. Älä luovuta. Olisiko sopivasta lääkityksestä ja terapiasta apua? Katso rauhassa, älä tee hätiköityjä päätöksiä, sinulla on aikaa löytää oma rauhasi ja tyylisi elää.

Oma tytär 19v, tuore ylioppilas. Hänellä taustalla masennusta ja täydellistä ponnettomuutta sekä alisuoriutumista. Nyt alkaa add selvittelyt, kun mahdollisista jatko-opinnoista ei tule mitään hänen omilla voimillaan. Onneksi kirjoitukset sujuivat semi ok.

Kaikki oireet ovat viitanneet jo pitkään add:en mutta nuorisopsykiatriassa on vain keskitytty vain masennukseen. Tyttäreni on myös taiteellisesti lahjakas, mutta harvoin jaksaa taiteilla mitään.

Adhd+asperger ei ole harvinainen kombo. Olen tosi iloinen, että sait tietää syyn, monella tämä tieto helpottaa kun ymmärtää itseään paremmin. Et ole yksin, et ole todellakaan ainoa! Ja tämä ei todellakaan tarkoita päihteitä ja vankilaa, tällaiset asiat on myös niin monesta muusta kiinni, mm. omista arvoista.

Ota aikaa aiheeseen tutustumiseen. Mieti, miten voit hyödyntää näitä puolia. Mitä hyvää nämä tuovat tullessaan, näitä puolia on paljon. Itsetuntemuksen vahvistuessa sinä vahvistut, opit tuntemaan mikä sopii sinulle.

Täällä. Olen 40-vuotias nainen. Koulutus peruskoulu. Työkokemus olematonta.

Hävettää, mutta pohjalta on vaikea ponnistaa yhtään mihinkään tässä iässä. En ole tyhmä, oikean avun kanssa voisin saadakin jonkun ammatin, mutta kukaan ei palkkaisi minua.

Minulla on Asperger ja olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Enpä toisaalta pahemmin kaipaakaan työelämään, minulle riittää hyvin omat harrastukset ja mielenkiinnonkohteet. Sen verran huonoja kokemuksia on muista ihmisistä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat surullisia tapauksia. Eniten sulla nimittäin vaikuttaa nyt se, että ei ole koulutusta ja työkokemusta, joten et pysty ehkä enää pääsemään töihin. Sinua ei myöskään ole osattu kotoa ohjata oikeaan suuntaan, tai ehkä olet ollut niin itsepäinen, ettet ole kuunnellut.

Toivottavasti saat elämän nyt oikealla diagnoosilla ja lääkityksellä sekä tukitoimilla mallilleen.

Huonomminkin voisi mennä. Vankilat ovat täynnä sinun kaltaisia, joilta jäänyt oikeat diagnoosit ja tukitoimet saamatta. Itselääkitykseksi on keksitty päihteet ja niiden käyttäminen on vienyt rahat ja vääränlaisiin kaveripiireihin, mikä on vienyt rikosten polulle.

Kyllä on osattu ohjata, suositeltiin erittäin työllistäviä ammatteja ja mullahan oli semihyvä yo-todistus. Mutta kun 19-vuotiasta "aikuista" ei voi ohjailla loputtomiin. Minua pidettiin vaan jo pikku tytöstä lähtien sellaisena Peppi Pitkätossuna, vähän hunsvolttina. Kun lähin yliopistoon opiskelemaan taidetta, äitini itki monta päivää ja syytti itseään vanhemmuudessa epäonnistumisesta, isä purki v*tutustaan metsätöihin. Äiti sanoi minulle noista vasta äskettäin.

Ps. olen iloinen kommenteista mitä tähän ketjuun on tullut! Ja kiva kuulla myös vertaistarinoita.

-ap

Mene oikeisiin töihin. Ihme vinkuja.

Täällä myös ADD + Asperger, ikää 47 v. Tavallaan mulla menee paremmin, eli olen hyväpalkkaisessa työssä, mutta se ei ole koko kuva.

- Yritin ensin opiskella terveydenhoitoalaa. En pystynyt alan vaatimaan ihmisten kanssa tekemisissä olemiseen enkä mm. koskemiseen, joten lopetin ekana vuonna.

- Menin opiskelemaan it-alaa korkeakouluun, mutta keskittymisongelmat ja sosiaalisten tilanteiden pelko / muiden vieroksunta ja jopa kiusaaminen teki sen, että opinnot ei edistyneet. 4 vuoden jälkeen luovutin.

- Pääsin kuitenkiin it-alan töihin alan suuryrikseen ja olen ollut töissä siitä asti. Tämä on kai se, missä olen ns. onnistunut. Mutta hinta että pärjään edes rimaa hipoen on, ettei mulla voi olla muuta elämää. Työhön minkä pitäisi hoitua 8 tunnissa, menee mulla 16 tuntia. Lisäksi enemmän keskittymistä vaativat työt hoituu vain illalla/yöllä alkoholin avulla. ADHD-lääkkeistä en saanut koskaan merkittävää apua, mutta onneksi viiina toimii. Ilman sitä olisin saanut potkut ajat sitten.

- Juomisen ja itsen rauhoitteluusyömisen takia olen sairaalloisen lihava, niin että enää en saa persettänikään pyyhittyä ja kävely onnistuu ehkä 100-200 metriä kovin kivuin (onnekti työni on 100% etää). 

- Minulla ei ole yhtäkkään ihmissuhdetta keneenkään. Olen myös edelleen neitsyt ja tulen sellaisena hautaan menemään mitä todennäköisimmin (ei oma tahto tai valinta).

Eli ulospäin näyttää että menee lihavuutta lukuun ottamatta ok, hyväpalkkainen työ arvostetussa firmassa, kiva koti ja auto jne. Mutta sisäisesti olen syvästi onneton ja loppuun asti väsynyt sekä fyysisesti 20 v. alkoholin liikakäytön ja kroonisen unettomuuden ja lihavuden takia, että psyykkisesti yksinäisyyden ja ainaisen osaamattomuuteni ja "diagnoosieni" peittelyn takia (pitää töissä esittää olevansa neurotyypillinen ja pärjätä sellaisen tavalla). Kuolemaa toivon kovasti, mutta ei ole munaa tehdä sitä itse. Joten odotan että alkoholi tekee homman, menisipä maksa tai aivot tai jotain.

Mulla add (nykyisin vaan adhd) ja hienoinen aavistus aspergeriakin. En ole ihan kussut elämääni, mutta todellakin alisuoriutunut olen. Koulut olen saanut käytyä ja vakituisessa työssäkin asiantuntijana (taidealalla minäkin muuten, jossa paljon samoja piirteitä työkaverilla :D ).

Mutta mun ongelma on ollut siinä, että olisi ollut ziljoona mahdollisuutta suorastaan loistavaan uraan ja näkyviin tehtäviin, mutta mulla loppuu aina innostus jo alkuvaiheessa ja jos menee oikein hankalaksi niin vetäydyn, koska kuormitun. Jostain syystä minua pidetään johtajatyyppinä, vaikka todellisuudessa en jaksa vetää kivirekiä perässäni kun isoin kivi siinä olen minä itse ja omaan suoritukseeni keskittyminen vie ihan hirveästi voimia. Toisaalta myös kyllästyn tosi helposti. Esimerkiksi väitöskirjan tekeminen oli joskus haave, mutta todellisuudessa en jaksa keskittyä mihinkään asiaan niin pitkään, että oikeasti saisin sitä aikaan. Tämän onneksi tajusin jo gradua tehdessäni.

Aikuisiällä lapseni diagnoosin myötä sain itsellenikin selvyyden miksi olen 4-vuotiaasta asti tajunnut olevani erilainen kuin enemmistö. Tuuripelillä olen elämäni mennyt ja hyvällä tukiverkostolla on ollut iso merkitys. Jos näitä ei olisi ollut, niin olisi aika iso riski ollut ajautua huumeporukoihin (moni taidealan opiskelijapiireissä käytti jotain). Mun onni ehkä päihteiden suhteen on ollut sekin, että kyllästyn niihinkin nopeasti.

Tuo miksi niin moni nepsy on taidealalla johtunee siitä, että siellä ei ole ns. sääntöjä vaan saa luovia oman mielensä mukaan. Yksinyrittäjyys on monille adhd-ihmisille houkutteleva vaihtoehto, kun heidän voi olla vaikea kuvitella olevansa pompoteltavina jonkun alaisina. Mutta harvat adhd:t pärjäävät yrittäjinä, se on surullista. Pitäisi olla työntekijöitä tai ulkoistaa toiselle firmalle osa tylsistä, juoksevista töistä. Pienyrittäjällä ei ole varaa tuollaisiin. 

Tuolla kombolla ei saa edes saikkua, koska kehityshäiriöitä, ei psyk. diagnooseja.

Pitää olla paljon muutaki että eläke  tulee.

on se tää yhteiskuntaki, että ku tiedetään ihan hyvin millasia juttuja ihmisillä on, niin vois sillee muokata että olis paikkoja kans (eikä pelkästään työ-sellaisia) toisin ku nyt, että yritetään kaikki väkipakolla survoa ahtaaseen ja aika jopa epärealistiseen muottiin.

Täälläkin taidealalla (opiskelemassa), mutta mitään todettuja diagnooseja ei ole (yritin kysellä, mutta joku vanha masennus diagnoosi on aina kaikkeen muka syy, vaikka ei masentaisi. Viimeisin lääkärillä käynti oli burnoutista). Kuitenkin nopea kyllästyminen ja asioiden aloittaminen todella vaikeaa, oisko kellään jotain vinkkejä tähän? Saatan olla innoissani jostain projektista tyyliin päivän, sen jälkeen se alkaa tuntua vain painolastilta ja pakkohommalta, eikä innosta yhtään. Toinen on ihmisistä kuormittuminen, sen takia normitöissä on helvetin vaikeaa ja mennä muutenkin muiden ihmisten kellonaikojen mukaan. Kuormitun nopeasti, terapiassa sanottiin että aistiyliherkkyys. Miten elää tätä elämää jossa pitää aina mennä joidenkin yhteiskunnan sääntöjen ja muottien mukaan :.D, help.

Olen jo vanha eikä minulla tietysti mitään nepsydiagnoosia ole.

Olin koulussa pikkunero ja sain opinnot päätökseen. Työelämä ei sitten sujunut, eikä ihmissuhteet, niin jouduin eläkkeelle aika nuorena.

Tavallaan se oli pelastukseni, etten joutunut heittopussiksi työkkärin ja satunnaisten hommien väliin. Toimeentulo on ollut turvattu jo reilut 30 vuotta.

En ole ihmeempiä tehnyt, vuodet on menneet nopeasti.

Takana siis loistava tulevaisuus... joka floppasi.

Olen jäänyt jollain tavalla lapsenomaiseksi, elän hetkessä, ilot ja murheet vaihtuvat lennossa. Tuskin enää muutun muuksi.

Jossain vaiheessa olin katkera, kun en saanut mitään tukea mistään, mutta enää en välitä. Tuskin kukaan olisi minua ymmärtänytkään. Pärjään yksin pikku elämässäni.