Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten suhtaudutte aikuiseen ihmiseen, jolla sosiaalisten tilanteiden pelko?
13.05.2022 |
Puhun siis itsestäni. En ole päässyt yli jännittämisestä ja ujoudesta vaan se on jatkunut ihan lapsuudesta asti. Ja pikemminkin vain pahentunut aikuisiällä. Jännitän kaikkea mihin liittyy muut ihmiset ja mm. ääni värisee, punastelen, olen kömpelö, mieli tyhjenee ja koko kehokin saattaa täristä, jos tarpeeksi pahasti jännittää. Miten suhtautuisit kaltaiseeni aikuiseen ihmiseen?
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähän säälien, koitan olla kiltti ja pehmentää hiukan omaa usein aika voimakasta ulosantia. Toisaalta ihailen myös niitä ihmisiä, jotka peloista ja ongelmista huolimatta uskaltaa tehdä asialle jotain, ja siis tulee sinne ihmisten ilmoille ja esiintyvät kun on pakko, vaikka kuinka jännittäisi.
70% ihmisistä kokee jonkinasteista esiintymisjännitystä, eli todellakin enemmistö osaa suhtautua empaattisesti siihen 1% jolle jännitysoireet menee elämää haittaavalle tasolle.
Kaikki esiintymisjännitystä potevat eivät välttämättä kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sosiaalisten tilanteiden pelko ilmenee muissakin tilanteissa kuin vain esiintymiseen liittyvissä: uusien ihmisten tapaaminen esimerkiksi juhlissa, ravintolassa ruoan tilaaminen ja syöminen sekä työpaikkapalaverit ovat tyypillisiä tilanteita, joissa moni sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ahdistuu.
Olen itse potenut sosiaalisten tilanteiden pelkoa nuorena joten suhtaudun ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti siitä kärsivään ihmiseen, kuitenkin ilman turhaa holhoamista tai alleviivaamista. Toisaalta olen joskus saattanut tulkita jonkun sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän henkilön käytöksen lapsellisuutena tai huonotapaisuutena ja reagoinut itse siihen liian kärkkäästi. Joillakin kun se pelko voi näkyä esimerkiksi pakonomaisena hihittelynä tai omituisina töksäytyksinä, joita molempia helposti pidetään osoituksena epäkypsyydestä ja töykeydestä.
Viinapullo kassissa auttaa ihan huomattavasti. Pari naukkua silloin tällöin pitkin päivää, vähän enemmän jos pitää mennä johonkin palaveriin tai pitää esitelmä tms. Hyvin toimii.
Sinulla on hoitamaton panikki.Tilaa aika terveysaseman lekuri kerro tuo ja pydää saada lähete mielenterveys hoitaja ,lääkärikin.Tarvitset läkityksen kuin pitkäkestoisen terapian.Panikki kohtaus ei leikin asia, hoitamattomana siihen voi kuolla.
Noihin sun oireisiin auttaa beetasalpaajat. Ovat halpoja ja reseptin voi kirjoittaa kuka tahansa lääkäri. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa ei ne vie mutta vie oireet, jonka jälkeen helpottaa pelotkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaan voi vaikuttaa. Tekemällä harjoitteluja ja pieniä testejä ja ennenkaikkea tekemällä asioita joihin uppoutuu kaikella energialla ja innolla. Pitkät kävelyt plussaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät eivät käy koskaan missään joten en voi suhtautua niihin mitenkään.
Olipa nokkela kommentti..
Tiedoksesi vain, että suuri osa sosiaalisten tilanteiden peloista kärsivistä ihmisistä käy töissä, koulussa, harrastuksissa ja kaupassa siinä missä muutkin. Läheskään kaikki ei sulkeudu neljän seinän sisälle kotiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävällisesti. Höpöttelen ja olen rennosti. Olen kuin en huomaisi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yrittäisin tukea sinua ymmärtämällä. Elämässä on erilaisia ongelmia ihmisillä työttömistä lentäjiin. Sympatiat saisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhtaudun kuin muihinkin ihmisiin. Tietysti toivoisin, ettei tällainen pelko johtaisi välttämiskäyttäytymiseen ja eristäytymiseen. Kyllä suurinta osaa meistä joskus jännittää ainakin vaativissa sosiaalisissa tilanteissa ja siten tilanteesi on varmaan osittain tuttu useimmille.
Jos asia vaikeuttaa liiaksi elämää, kannattaa varata lääkäriltä aika, apua löytyy lääkkeiden muodossa ja terapiana.
Kyllä tällaisen asian kanssa varmasti suurimmalla osalla ihmisistä riittää ymmärrystä sinulle.
Myötätuntoisesti. Olen itsekin kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pääsin eroon psykoterapialla. Suosittelen hakeutumista terapiaan. Kyseinen vaiva vaan pahenee, jos sitä ei hoida. Helposti alkaa vältellä erilaisia tilanteita, kun oikeastaan asia pitää vaan hyväksyä ja siedättää itseään. Se tietysti auttaa, että ymmärtää miksi pelkää ja jännittää. On ihana tunne, kun ei tarvitsekaan jännittää.
Vierailija kirjoitti:
Minulta löytyy sympatiaa ja haluaisin tulla puolitiehen vastaan, kun toinen edes yrittää.
Sen sijaan se, että vedotaan joka asiassa sospelkoon eikä edes yritetä mitään, on ärsyttävää.
En tarkoita, että sospelkoisen pitäisi mennä kaupan kassalle töihin ja "parantaa itsensä", mutta minusta heilläkin on vastuunsa rakentaa omannäköisensä elämä ja kustantaa se. Ja meillä "muilla" pitää olla avoin mieli ottaa heidätkin vastaan.
Itsekin sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivänä ymmärrän tavallaan pointtisi ja olen periaatteessa samaa mieltä.
Pahimmillaan yhdistetty sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistus kuitenkin tekee ihmisestä käytännössä kotiinsa linnoittauneen invaliidin. Jo pelkkä ajatus autolla ajamisesta sinne työpaikalle aiheuttaa unettoman yön ja autossa paniikkikohtauksen, työpaikalla/opiskelu ympäristöstä nyt puhumattakaan.
Ajattele kohdallesi vaikka tällainen tilanne (Huom, en itse käytä alkoholia):
Olet ollut kuukauden putkeen erämökillä yksiksesi ryyppäämässä. Viimeiseen kahteen vuorokauteen et ole enää juonut (etkä syönyt), vain hikoillut ja tärissyt sekä nukkunut hyvin huonosti. Seuraavana aamuna sinun kuitenkin pitää lähteä töihin yhä tuossa samassa olotilassa tärisevänä, hikoilevana, huonovointisena, maha kuralla, sekavana..
Tällainen on pahimmillaan vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän jokaikinen työaamu-ja päivä. Parhaimmat onnistuvat aika lahjakkasti peittämään näitä tuntemuksiaan, mutta ei ne sillä mihinkään katoa. Pahimmillaan et jaksa tehdä mitään, siis todella mitään muuta kuin käydä töissä ja toipua vapaa-ajat kotona "työn" rasituksista.
Kuinka kauan itse jaksaisit tuollaista elämää sekoamatta lopullisesti tai päättämällä omatoimisesti päiväsi?
Itse jaksoin hammasta purren 27 vuotta, kunnes olin kirjaimellisesti itsemurhan partaalla. Silloin tajusin, ettei minun täydy yrittää väen väkisin olla kuin muut, koska en aidosti ja oikeasti sitä ole, tai tule koskaan olemaankaan, vaikka kuinka yritin ja vain omaksi vahingokseni. Hyväksyin olevani sairas ja sairauteni. Nyt olen ollut 3 vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä ja pitkän lepojakson jälkeen vihdoin hidas toipuminen on käynnistynyt.
Käyttäjä31541 kirjoitti:
Suhtaudun kuin muihinkin ihmisiin. Tietysti toivoisin, ettei tällainen pelko johtaisi välttämiskäyttäytymiseen ja eristäytymiseen. Kyllä suurinta osaa meistä joskus jännittää ainakin vaativissa sosiaalisissa tilanteissa ja siten tilanteesi on varmaan osittain tuttu useimmille.
Jos asia vaikeuttaa liiaksi elämää, kannattaa varata lääkäriltä aika, apua löytyy lääkkeiden muodossa ja terapiana.
Kyllä tällaisen asian kanssa varmasti suurimmalla osalla ihmisistä riittää ymmärrystä sinulle.
Itse altistin itseäni 20 vuotta, olen kokeillut kaikkia mahdollisia mielialalääkkeitä ja käynyt terapiankin, ei apua. Epäilen, että lapsuuden traumat laukaisi sairauden.
Paniikkihäiriöni puhkesi 15-vuotiaana, nyt 35-vuotiaana se on vieläkin pahempi.
En koskaan päässyt kunnolla kiinni työelämään. Maisteriksi onnistuin silti itseni lukemaan, mutta niitä töitä en ikinä kykene tekemään, koska pelkkä lähikaupassa käyntikin (vahvassa rauhoittavassa lääkityksessä) on jo henkinen koettelemus.
Aika masentavaa tällainen elämä on. Olen linnoittautunut kotiini, no joskus sentään käyn yöaikaan kävelyillä tai uimassa. Kaverit on jääneet, kun en koskaan "jaksanut" lähteä mihinkään rientoihin mukaan. Olen yrittänyt pysytellä optimistisena ja positiivisena, mutta olen havainnut sen vuosi vuodelta vaikeammaksi.
En oikein kykene enää näkemään toiveita paremmasta. Se ehkä syökin eniten mieltä, kun ei oikeastaan ole mitään mitä odottaa, ei mitään realistisia haaveita tai unelmia joiden toteuttamiseksi voisi ponnistella, arjessa ei ole mitään vaihtelua, vain omat ajatukset seurana. Olen melkein kuin elävä kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän säälien, koitan olla kiltti ja pehmentää hiukan omaa usein aika voimakasta ulosantia. Toisaalta ihailen myös niitä ihmisiä, jotka peloista ja ongelmista huolimatta uskaltaa tehdä asialle jotain, ja siis tulee sinne ihmisten ilmoille ja esiintyvät kun on pakko, vaikka kuinka jännittäisi.
70% ihmisistä kokee jonkinasteista esiintymisjännitystä, eli todellakin enemmistö osaa suhtautua empaattisesti siihen 1% jolle jännitysoireet menee elämää haittaavalle tasolle.
Kaikki esiintymisjännitystä potevat eivät välttämättä kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sosiaalisten tilanteiden pelko ilmenee muissakin tilanteissa kuin vain esiintymiseen liittyvissä: uusien ihmisten tapaaminen esimerkiksi juhlissa, ravintolassa ruoan tilaaminen ja syöminen sekä työpaikkapalaverit ovat tyypillisiä tilanteita, joissa moni sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ahdistuu.
Olen itse potenut sosiaalisten tilanteiden pelkoa nuorena joten suhtaudun ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti siitä kärsivään ihmiseen, kuitenkin ilman turhaa holhoamista tai alleviivaamista. Toisaalta olen joskus saattanut tulkita jonkun sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän henkilön käytöksen lapsellisuutena tai huonotapaisuutena ja reagoinut itse siihen liian kärkkäästi. Joillakin kun se pelko voi näkyä esimerkiksi pakonomaisena hihittelynä tai omituisina töksäytyksinä, joita molempia helposti pidetään osoituksena epäkypsyydestä ja töykeydestä.
Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko ilman varsinaista paniikkihäiriötä, en siis saa mitään hyperventilointi kohtauksia, mutta ahdistuessani tärisen ja hikoilen. Lisäksi on ns. torikammo, eli kaikki isommat aukeat paikat (torit, kauppakeskukset, isot sillat jne), etenkin tällaiset paikat missä on vielä paljon ihmisiä/liikennettä, saa aikaan valtavan ahdistuksen ja fyysisiä oireita.
Vierailija kirjoitti:
Ystävällisesti. Höpöttelen ja olen rennosti. Olen kuin en huomaisi mitään.
Näin minäkin suhtauduin kun treffikumppani tuntui jännittävän jäätävästi, kainalot hiestä märkänä ja jotenkin stressasi koko ajan.
Alue: Aihe vapaa
Hieman säälittää. Talvella tuli ääritapaus vastaan lenkkipolulla, joka meni lumipenkan taakse piiloon kun muita "pakoreittejä" ollut. Katseli sieltä takaa ja kömpi pois kun olin kulkenut ohi.