Muita tahattomasti lapsettomia, jotka ei ihan jaa sitä katkeruutta?

Kun jotain ei voi saada, on helppoa alkaa syyttämään sitä mahdotonta asiaa omasta epäonnesta ja katkeroitua siitä. Se on vähän kai luonnekysymys. Olen itse myös varmaan juuri tätä kyseistä ihmistyyppiä, vaikka en lapseton olekaan. Olen samalla tavalla kateellinen kaikille, joilla on jotain mitä minulla ei ole. Sellaisten ihmisten kanssa ei tee mieli olla, joiden seurassa tulee paha mieli. Se on tavallaan vähän pikkumaista, mutta mielestäni myös aika inhimillistä.

Vierailija kirjoitti:

Naisten pakottava tarve saada elävä nukke jota puetaan ja huolletaan.

Ei se ole mikään "naisen pakottava tarve" vaan sisäänsyntynyt ominaisuus että suku jatkuu, ihan sukupuolesta riippumaton ominaisuus.

Naiset ei yksin niitä lapsia saa alulle.

Hyviä pointteja, Ap. Joillakin voi olla katkeruutta ja joillakin valtavan syvä suru tai näiden sekoitus.

Me suomalaiset voimme olla aika melankolisia ja raskasmielisiäkin. Kun tulee tällainen suuri pettymys, niin se kouraisee syvältä, olipa suorittaja tai ei.

Viha ja masennus ovat kai myös surutyön vaiheita ja ne voivat kestää pitkään. Myös jumeja voi tulla.

Onnittelen sinua, Ap, koska vaikutat olevan kypsä ihminen ja luonteenlaadultasi valoisa. Se helpottaa paljon elämässä.

Voithan vaikka perustaa uuden ryhmän "Iloiset lapsettomat" tms., jos muiden valitus rasittaa. :)

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta ymmärrän ja toisaalta en. Onhan se surullista, ettei ole lasta, kun sitä kovasti haluaisi lapsen. Eihän se sitten aina ole helppoa seurata sivussa niitä, joilla lapsia on. Mutta. Eihän kukaan tiedä voiko saada lasta vai ei. Se on aina arpapeliä. Toisille on helpompaa ja toisille vaikeampaa. Eikä sitä voi myöskään tietää, mitä kaikkea ne lapsen saaneet ovat käyneet läpi. Voi heilläkin olla lapsettomuus tausta. Tai lapsellä vai olla vakavia terveysongelmia, jotka tekevät arjesta raskaan. Tarkoitan tällä sitä, että ei se lapsen saaminen ratkaise kaikkia ongelmia ja tee elämästä idylliä. Tulee uusia haasteita ja vaikeuksia, vaikka tuleekin paljon ilon aiheita ja onnea.

En ihan ymmärrä sitä ajatusta, että "olen epäonnistunut ihminen kun en saa lasta" tms. Siitä tulee vain mieleen, että onko lapsen hankinta nyt ihan oikeasti sitä, että haluaa lapsen. Vai onko taustalla ajatusta siitä, että lapsia hankitaan koska tapana on hankkia ja lapsettomat ovat epäonnistuneita koska eivät kykene toteuttamaan tätä sosiaalista normia.

Olen myös kiinnittänyt huomiota tuohon epäonnistumisjuttuun, enkä minäkään ymmärrä sitä ollenkaan. Mikä onnistuminen se lisääntyminen oikein on?

Ja juu, minä sain lapsen myötä esim. traumoja loppuelämäkseni ja pilattuja uramahdollisuuksia. Helppo tässä olisi varmaan puolestaan kiukutella näiden tahattomasti lapsettomien elämän helppoudesta, mutta hyödyttääkö se jotakuta? Niillä mennään mitä on saatu.

Useimmille naisille lapsettomuus on kamala paikka. Jaksamisia teille. Haluat

Mies54v

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että joskus ns korkeampi voima on ohjaillut ihmisten lisääntymiskäyttäytymistä ja sitä kuka lisääntyy ja kenen kanssa. Joten en ota tästä itselleni täyttä vastuuta, vaikka ei lapsia ole tullut, koska en koe olevani yksin syyllinen tilanteeseeni.

Ennen vanhaan se korkeampi voima oli himo,  paneminen alotettiin 15-vuotiaana ja ehkäisyä ei ollut olemassakaan. SIllon nää joiden hedelmällisyys laskee jo nuorena ehti kuitenkin saada niitä lapsia, vaikka 20 vuotta vanhempana se ei enää onnistuiskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisten pakottava tarve saada elävä nukke jota puetaan ja huolletaan.

Ei se ole mikään "naisen pakottava tarve" vaan sisäänsyntynyt ominaisuus että suku jatkuu, ihan sukupuolesta riippumaton ominaisuus.

Naiset ei yksin niitä lapsia saa alulle.

Normaalitilanteessa ei tarvitse haluta lapsia että suku jatkuisi, riittää että haluaa seksiä. Ehkäisy sotkee tätä hommaa nykyään.

Olipa hyvä aloitus aika tärkeästä aiheesta. Olen usein miettinyt samoja asioita, vaikka olenkin lapsellinen ihminen.

Tänä äitienpäivänä alkoi myös harmittaa itkuisten kuvien katselu somessa. Kauheasti haalitaan surua ja murhetta niin iloiseen ja tärkeään päivään kuin äitienpäivä. Niin suomalaista. Ikään kuin alleviivataan omaa surkeutta, jos vaikka oma äiti on kuollut tai ei ole lapsia tms. Tuntuu, että tulla surulla ja murheella, itkulla ja katkeruudella halutaan osoittaa, että äitienpäivän juhliminen on jotenkin väärin ja epäreilua.

Enhän minäkään lapsettomien lauantaina postaa someen iloisia kuvia siitä, miten ihanaa on kun on lapsia.

Joten älkää äidittömät tai lapsettomat itkekö somessa äitienpäivänä kuinka surkeaa ja kauhea juhla se on.

Eräs työkaveri kärsi lapsettomuudesta ja kohteli minua vuosia todella huonosti, sai käsittämättömiä raivareita, jotka kohdistuivat minuun. Tämä kaiketi siksi, koska minulla oli nuorena saatu kaksi lasta ja odotin ko. työpaikassa kolmatta. Kaikki oli ollut helppoa ja vaivatonta, mutta en sitä koskaan alleviivannut tai kertonut.

Kun sitten saikin lapsen, muuttui suhtautuminen minuun täysin. Nykyisin hän onkin ystävällinen minulle.

Jäi ikävä maku tuosta. Ikään kuin se minun äitiyteni oikeutta hänet käyttäytymään huonosti minua kohtaan, mutta kun hän saa haluamansa, voikin käyttäytyä hyvin.

Kuin lapsi, jonka pitää saada kaikki periksi ja jollei saa, voi käyttäytyä rumasti toisia kohtaan. 🙄

Minä yritin vuosia sitten saada tukea ja ymmärrystä tilanteessa, jossa lapsettomuudesta kärsivä sisarpuoli teki kaikkensa, että minut suljettaisiin ulkopuolelle. Koko juttu oli aivan järjettömän kuuloinen, mutta aivan todellinen.

Vieläkin mietin, että mitä pahaa minä tein, että hänen täytyi toimia niin. Olin tullut ehkäisystä huolimatta raskaaksi miehelle, jonka olin tuntenut vain hetken. Mutta päädyin pitämään lapsen ja mieskin jäi rinnalle (ja on tässä edelleen, 14 vuoden jälkeen). Siskopuoleni onnistui marttyyriudella ja kiristämällä kääntämään äitinsä ja minun isäni päät niin, että hänen surunsa oli niin kovaa, ettei voinut olla kanssani samassa huoneessa. Niinpä en sitten raskaana ollessani saanut enää mennä joulupöytään, en käydä moikkaamassa uutena vuotena, enkä saanut käydä isäni syntymäpäivillä.

14 vuotta on mennyt, eikä hän ole vieläkään luonteva minun seurassani, vaikka on tätä nykyään äiti itsekin.

Itse tulin äidiksi ilman omaa äitiäni, ja ilman isäni täydellistä tukea (hänen piti olla varpaillaan minun kanssani, ja kävi meidän luona lähes salaa esikoisen syntymän jälkeen). Minuun tuollainen vihanpito sattui syvälle. Mutta en saanut valittaa, koska se toinen niin kovasti kärsi. En saanut sanoa, että tämä on epäreilua, koska sitä toista täytyi ymmärtää.

En nykyään osaa suhtautua lapsettomuudesta kärsiviin mitenkään. Jos joku alkaa puhua, että heillä oli pitkät hoidot ja yrittivät kauan, olen hiljaa vain. Kurkkua kuristaa, että taasko tämä alkaa (kun en voi osallistua keskusteluunkaan hedelmällisyyteni kanssa).

Up

Vierailija kirjoitti:

Te ette ansaitse lapsia 🤗

Ihanaa että olen ollut niin järkevä etten ole poikinut. Kohta Suomessakin sota.

Vierailija kirjoitti:

Te ette ansaitse lapsia 🤗

Ihanaa että olen ollut niin järkevä etten ole poikinut. Kohta Suomessakin sota.

Sitä se kateus tekee. Kun haluaa kovasti jotain, minkä joku muu saa "ansaitsematta" tai "liian helposti" eikä itse saa vaikka mitä tekisi. Sitten tulee katkeraksi ja alkaa vihata kaikkia kenellä on sitä mitä itsellä ei ole.

Itse yritin ex-mieheni kanssa lasta monta vuotta, mutta sitä ei vaan ikinä tullut. Nyt alan jo olla liian vanha että siitä kannattaisi edes haaveilla. En silti ymmärrä lapsettomuudesta katkeroitumista. Lapset on vain yksi elämän osa-alue, ei niitä vaille jääminen tarkoita että asiat ei voisi olla hyvin. Minulla on mukava työ josta saan hyvää palkkaa, asun hienossa talossa ihanan miehen kanssa, olen terve, jaksan harrastaa minulle mieluisia asioita. Aika harvalla on sitä kaikkea, oli lapsia tai ei. Miksi juuri sen jos lapset puuttuu tästä yhtälöstä pitäisi antaa pilata koko elämä?

Luulen, että ongelma on näissä sosiaalisen median vertaistukiryhmissä. Hyvät ja oikeasti rakentavat vertaistukiryhmät ovat sellaisia, joita vetää koulutettu sotealan ammattilainen. Jos lykätään kasa ihmisiä käsittelemättömän trauman ja surun kanssa vaan yhteen ilman mitään tukea tai ohjausta, ei kannata odottaa ihmeempiä. Elämän vastoinkäymisissä katkeruus ja viha ovat ihan oikeutettuja tunteita, mutta niihin pitkäksi aikaa kiinni jääminen on merkki siitä, että tarvitsee ulkopuolista apua asian käsittelyyn. Voimakas suru saa ihmisen käpertymään itseensä ja vaikeuttaa sosiaalisia suhteita. Itsellä on kokemusta surutyöstä toisen aiheen ympäriltä, ja kyllä siinä useampi vuosi terapiaa tarvittiin asian jonkinasteiseen hyväksymiseen. Ei olisi tullut mieleenkään, että pelkkä netissä läyhääminen auttaisi minua, vaikka usein löysin itseni kyllä aihepiirin parista keskustelemasta ja kommentoimasta. Siitä tuli kuitenkin vaan yleensä huonompi ja ahdistuneempi olo, sillä se sai minut näkemään elämäni vain tämän yhden trauman ja menetyksen läpi. Terapiassa sen sijaan vahvistettiin tästä kokemuksesta riippumatonta minuutta, jolla on monenlaisia suuria tunteita ja surua, mutta se ei ole kaikki. Olen se joka suree ja tuntee, mutta suru en ole minä.

On mielenkiintoista lukea näitä näkökulmia. Itse olen omasta halustani lapseton, ja joskus tuli luettua muutamaa ns. vela-palstaa. Sielläkin oli valtava määrä katkeruutta. Todella paljon oli myös eri ihmisryhmien arvostelua, tottakai lasten erittäin vihamielistä haukkumista sekä nykyajan vanhempien kitkerää arvostelua. Joskus kritiikki saattoi olla hyvin ilmaistua ja aiheellistakin, mutta havaintojeni mukaan se vanhempien arvostelu kohdistui epäreilusti erityisesti äiteihin ja meni usein suoranaisen naisvihamielisyyden puolelle.

En pystynyt ymmärtämään, miksi joillekin velaus tuntui olevan lähes aate tai olennainen osa identiteettiä. Jos jokin asia ei liity omaan elämään, mitä järkeä on tehdä tuon asian puuttumisesta oman identiteetin osa ja vaahtoamisen aihe? Tuli hyvin ristiriitainen vaikutelma. Osa noista ihmisistä ei ehkä sittenkään ollut päätöksensä kanssa kovin sinut ja ilmaisi tuntemuksiaan epäterveellä tavalla. Osa oli ihan puhtaasti lapsivihaajia ties mistä syistä. Vain ihan muutama pystyi keskustelemaan velaudesta ja sen syistä täysin kiihkottomasti ja järkevästi. Heistä ajattelin, että eiväthän nuo mitään vertaustukea edes tarvitse. Nuo muut taas olisivat olleet jonkinlaisen tuen tarpeessa kyllä mutta muista syistä, ei velauden takia.

Koko vela-aate ja sen ympärillä pyörivät palstat alkoivat tuntua ihan absurdeilta, ja lopetinkin lukemisen pian.

Minä olen saanut tahattomasti lapsettoman kaverin vihat niskoilleni. Ensin suuttui siitä, kun tulin melko lyhyen yrittämisen jälkeen raskaaksi. Minä menin typeränä kertomaan asian, kun itse sitä suoraan kysyi. Olisi pitänyt olla tuosta yrityksen kestosta hiljaa. Kaveria loukkasi, kun minä tulin raskaaksi lyhyemmän yrittämisen jälkeen ja emme olleen edes mieheni kanssa naimisissa. Kaveri ei tiennyt, että meilläkin oli puolison kanssa lapsettomuuteen viittaavia seikkoja taustalla, mutta ihmeeksemme raskaus alkoi.

Raskauteni ja lapseni oli muutenkin täysin tabuja hänelle. Kaveri ei halunnut kuulla mitään raskaudestani eikä lapsestani. En siis tarkoita mitään lapsen ihanuuden hehkuttamista, vaan ihan arkisia asioita. En saanut sanoa mitään lapseen liittyvää. Tyyliin, että olen nukkunut huonosti, käynyt vaunulenkillä tms. Vaikeaksi meni, sillä olen ollut pitkään hoitovapaalla ja ymmärrettävästi arkeeni liittyy lapsi, kun olen hänen kanssaan liki 24/7. Sen verran kaveri kommentoi, että kun kuuli lapsemme sairaudesta, niin ivaili ja naureskeli asialle.

Kaveri teki lopulta oman ratkaisunsa ja katkaisi välit kanssani. Kipeältä tuntui, mutta ehkä kummallekin meistä parempi näin. Uskon, että lapsettomuus tuntuu todella pahalta, mutta katkeruus ei oikeuta pilkkaamaan sairasta lasta.

Ei se katkeruus aina ole vaan lapsettomuudesta, vaan voi liittyä myös lapseen. Kollegani sai lapsen, jonka synnytys meni pahasti pieleen. Lapsella oli kehitysvamma ja lukuisia vaikeita sairauksia heti synnyttyään. Kollega katkeroitui ensimmäisten vuosien aikana tosi pahasti siitä, että lapsensa ei ollut terve. Usein kuvaili yksityiskohtaisesti lapsen sairauskertomukset someen ja tilitti, miten hirveää sairaan lapsen vanhemmuus on. Erään kerran julkaisin somessa kuvan lapsen ristiäisten kahvipöydästä, niin kollega tuli tuohon julkaisuun avautumaan miten väärin on, kun toiset jaksaa laittaa juhlia ja hän ei. Hän kertoi, kuinka hienosti laitettu kahvipöytä ärsyttää, kun ei itsellä ole siihen voimavaroja. En ollut ainut, jolle kollega tuli avautumaan milloin mistäkin lapsiin liittyvästä epäreiluudesta. Varmasti oli raskasta lapsen kanssa, mutta ei tuo julkisesti avautuminen ollut fiksua. Eikä tullut kiva olo sairaan lapsen puolesta, jonka asioita leviteltiin ympäriinsä.

Sivusta aihetta seuranneena olen aina ihmetellyt miten lapsettomille sallitaan niin avoimesti tosi toksinen ja ilkeä käytös. Eihän minkään muun asian kohdalla ole sallittua näyttää kateutta ja henkistä epäkypsyyttä niin avoimesti? Ja siis ymmärrän että aihe on vaikea ja kivulias, mutta silti.