Lue keskustelun säännöt.
Mitä on tämä ikuinen kateus?! Pääsenkö tästä ikinä eroon?
09.10.2006 |
Ennen ensimmäistä raskauttani, enkä vielä sen aikanakaan, osannut pelätä keskenmenoja enkä tuntenut kateutta odottajia kohtaan. Ensimmäinen lapsi sitten syntyi ja olin maailman onnellisin. Kun esikoinen oli reilun vuoden ikäinen, tulin uudestaan raskaaksi ja tämä toinen raskaus päättyi keskenmenoon. Surun ja murheen lisäksi siitä versoi valtava kateus!
Olin kateellinen, vihainen ja katkera kaikille, jotka saivat olla onnellisesti raskaana ja jotka lopulta saivat terveen lapsen. Minullakin oli jo yksi ihana lapsi, mistä ihmeestä tuo valtava kateus siis oikein kumpusi?
Tulin kolmannen kerran raskaaksi ja sen tuloksena syntyi terve sisarus esikoiselle. Olen onnellinen kahden suloisen lapsen äiti. MUTTA taas tunnen hirvittävää kateutta raskaanaolevia kohtaan! Koko viimeisimmän odotusaikanikin olin hillittömän kateellinen kaikille niille, joiden raskaus oli pidemmällä kuin omani.
Joillekuille jopa toivoin ja toivon edelleen silloin tällöin mielessäni keskenmenoa vaikka itse tiedän, kuinka valtava se suru on. En ymmärrä tätä ollenkaan. Minulla on kaksi lasta, joita rakastan valtavasti, enkä muilla elämän osa-alueilla ole katkera enkä pahantahtoinen ihminen... tämä raskauskateus vain ahdistaa suunnattomasti. E kehtaa puhua tästä kellekään oikeasti, tunnen itseni pahaksi ajatusteni vuoksi. Toivon todella kovasti saavani vielä kokea uusia raskauksia ja synnytyksiä, ja jokainen uusi raskausuutinen lähipiiristä on kuin puukonisku rintaani, vaikka minulla ei ole mitään syytä pelätä, ettenkö voisi ihan oikeasti itsekin vielä joskus odottaa ja synnyttää.
Keskenmeno surettaa vieläkin ajatuksen tasolla, mutta kun olen sen jälkeen saanut yhden elävän ja terveen lapsen, en sure enää niin valtavasti. Voiko se silti yhä poikia tällaista järkyttävää, sairasta kateutta?
Onko kellään samanlaista? olen ihan ymmälläni tästä.
Kommentit (3)
hyviä vastauksia... olen käynyt terapiassa mutta sielläkään en ole saanut puhuttua tästä kateudesta, en kehtaa kertoa että olen toivonut ihmisille niin kamalaa surua kuin´minkä itse koin keskenmenon vuoksi. Kolmas raskauteni meni aika " piloille" keskenmenopelkoni vuoksi, siinäkin mielessä on totta tuo kakkosen huomio, etten ole tainnut päästä surusta vielä jostain syystä yli.
Kolmonen, olet oikeassa, kadehtimisella ei saavuta mitään ja lisää vain omaa pahaa oloaan... ja että se on valintakysymys. Tiedostan tuon, mutta en ole silti osannut muokata omaa ajatteluani järkevämpään suuntaan :( Äskettäin kuulin jälleen yhdestä raskausuutisesta ja ensimmäinen reaktioni oli täysin käsittämätön: ajattelin ikäänkuin lohdutukseksi itselleni, että saattaahaan se vielä mennä kesken...
Taidan olla täysin hullu ja kylmä ihminen, siltä alkaa nyt viimeistään tuntua kun kirjoitan tämän kaiken näkyville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen jälkeen en ole kadehtinut ketään oikeasti.
Olemme kaikki samassa veneessä, elämämme on kiikun kaakun. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Hienointa on kun jokainen saa elää rauhassa.
Äidit ja syntymättömät vauvat, hekin ovat tavallaan ihmisiä. Voitko tosiaan toivoa toisen kuolemaa, tuskin sentään.
Elämä on niin hento asia.
Mieti vielä kadehtimista. Tiedän, että kadehtimisen voi lopettaa, jos itse todella haluaa. Sitä paitsi, mitään kadehdittavaa ei oikeasti ole olemassakaan.
Ovatko kateuden kohteet todella sinulta pois. Ehkä kadehtimillasi ihmisillä on ominaisuuksia tai kohtaloita, joita et mistään hinnasta tahtoisi itsellesi.
Mutta ennen kaikkea, kateus on itse keksitty kärsimys. Lopeta se.