Olenkohan traumatisoitunut erityislapsen takia

Up

En osaa sanoa mitään. Minulla samantapainen tilanne, mutta vaan jatkuu, vaikka lapsi on jo täysi-ikäinen. Yhteiskunnan tarjoamat avut eivät riitä ja hän olisi heitteellä, jos en edelleen tukisi monin eri tavoin.

Myötätuntoa tunnen sinua kohtaan mutta tiedän, että sei ei auta mitenkään.

Halaus sinulle! Tiedän tunteen.

Olen itse koittanut selvitä sen ajatuksen voimalla, että tämä oli minulle annettu kohtalo. Minun elämäntehtäväni on tukea tätä vaikeaa ihmistä, jonka käytös johtuu aivojen viasta. Ei tällä ihmisellä muutakaan äitiä ole kuin minä. Yritän tehdä parhaani, mutta aina ei vaan jaksa.

Mihin katosi toinen lapsi tektissäsi.

Vierailija kirjoitti:

Mihin katosi toinen lapsi tektissäsi.

Hän on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti, noudattaa sääntöjä ja tekee kaiken mitä pyydän. Hän viihtyy yksin, mutta tarvitsee tukea asioiden hoitamiseen, vaikka on 18- vuotias. Nuorempi lapsi sen sijaan vaatii jatkuvaa läsnäoloa.

Mun pojalla todettiin vasta 16v adhd, ja asperger piirteitä, vaikka tiesin jo hänen ollessa aika pieni, että kaikki ei ole kunnossa. Miten joku hetkellinen lääkitys, omalla lapsella sellainen oli vähän aikaa ja auttoi selvästi ja helpotti koulunkäyntiä. Nyt aikuisena hänellä menee tilanteeseen nähden yllättävän hyvin. Olen tästä tosi kiitollinen.

Omaakokemusta ei ole. Mutta minusta on hienoa ( ehkä väärä sana), että näistä kokemuksista ja tuntemuksista puhutaan ääneen. Tälläkin palstalla, vaikka varmaan monenlaista kommenttia tulee.

Voiko sanoa, että on mukava kuulla, että tällaista on muillakin. Eihän tätä kenellekään toivo. Hyvänä päivänä ajattelen, että tämä on kohtaloni ja tyydyn siihen, mutta huonona päivänä kaikki katkeruus nostaa päätään.

Olet uupunut, voimavarat loppu. Vähän varmaan helpottaa sitten kun (jos) hän muuttaa pois kotoa. Mutta aina se huoli erityislapsesta ei lopu siihenkään. Omassa tapauksessa luulen, ettei se lopu ennen kuin jompikumpi on mullan alla. Hän on jo yli kolmenkymmenen ja edelleen erittäin riippuvainen vanhempien avusta. Masentunut ja nykyään vielä päihdeongelmainen myös. Tiedän miten kamalaa on ajatella näin, mutta monet monet kerrat olen ajatellut, että voi kunpa en olisi tehnyt lasta ollenkaan.

Kauheinta on kyllä että nämä tietyt tahot joiden pitäisi auttaa, tuhoavat ihmisiä. Mikä on niin pahasti pielessä tässä yhteiskunnassa? Koulutus? Luonnevikaisia joka paikassa?

Auttamisammateissa täytyy olla laaja ymmärryskyky erilaisiin tilanteisiin ja osattava soveltaa luettua tietoa käytännössä eikä vain mennä kaavamaisesti sen ulkoa tankatun mallin mukaan, tätä näkee kaikkialla kun ammattilaisen ymmärrys ei riitä. Ja valitettavasti näihin aloihin hakeutuu näitä joilla ei ole pienintäkään soveltuvuutta alalle.

En tiedä onko tämä oikea hetki sanoa tätä, mutta minua ihmetyttää se, miksi näin kehittyneissä yhteiskunnissa ei pystytä muka järjestämään sitä, mitä erityislapsen tai muun vastaavaan ahdinkoon joutuneen järjissään pitämiseen tarvittaisiin: aikaa, myötätuntoa, arvostusta, hiukan ekstrahuomiota. Mikään noista ei välttämättä maksa mitään. Tai no ehkä se aika, mutta siis sitäkin olisi jonkin verran järjestettävissä ilmaiseksikin, jos ei tarvita korkeasti koulutettua erityisasiantuntijaa sitä järjestämään. Vaan olisi jonkinlainen lomitusrinki, kerhotoimintaa tms. Onko erityislasten vanhemmille tarjolla tätä mitä vanhusten omaishoitajille, että mennään yhdessä lomalle jossa vanhoille on jotain toimintaa ja hoitajaakin joku kuuntelee ja saa levätä? Vai onko tätäkään oikeasti olemassa vai oliko se pelkkä mainos? Selvisin viidestä omaishoitajavuodesta ilman näitä palveluja, koska sairaudentunnoton epäluuloinen muistisairas oli helpompi hoitaa kotona ja tuollainen keikka olisi aiheuttanut valtavasti eripuraa kotona - ja minulla oli takapäivystäjät itsellä. 

Vierailija kirjoitti:

Olet uupunut, voimavarat loppu. Vähän varmaan helpottaa sitten kun (jos) hän muuttaa pois kotoa. Mutta aina se huoli erityislapsesta ei lopu siihenkään. Omassa tapauksessa luulen, ettei se lopu ennen kuin jompikumpi on mullan alla. Hän on jo yli kolmenkymmenen ja edelleen erittäin riippuvainen vanhempien avusta. Masentunut ja nykyään vielä päihdeongelmainen myös. Tiedän miten kamalaa on ajatella näin, mutta monet monet kerrat olen ajatellut, että voi kunpa en olisi tehnyt lasta ollenkaan.

On mullakin käynyt mielessä, että miksi tein toisen lapsen. Kai se on hyvin inhimillistä silloin, kun voimat ovat kertakaikkisen lopussa. Toivon parasta ja pelkään pahinta.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä oikea hetki sanoa tätä, mutta minua ihmetyttää se, miksi näin kehittyneissä yhteiskunnissa ei pystytä muka järjestämään sitä, mitä erityislapsen tai muun vastaavaan ahdinkoon joutuneen järjissään pitämiseen tarvittaisiin: aikaa, myötätuntoa, arvostusta, hiukan ekstrahuomiota. Mikään noista ei välttämättä maksa mitään. Tai no ehkä se aika, mutta siis sitäkin olisi jonkin verran järjestettävissä ilmaiseksikin, jos ei tarvita korkeasti koulutettua erityisasiantuntijaa sitä järjestämään. Vaan olisi jonkinlainen lomitusrinki, kerhotoimintaa tms. Onko erityislasten vanhemmille tarjolla tätä mitä vanhusten omaishoitajille, että mennään yhdessä lomalle jossa vanhoille on jotain toimintaa ja hoitajaakin joku kuuntelee ja saa levätä? Vai onko tätäkään oikeasti olemassa vai oliko se pelkkä mainos? Selvisin viidestä omaishoitajavuodesta ilman näitä palveluja, koska sairaudentunnoton epäluuloinen muistisairas oli helpompi hoitaa kotona ja tuollainen keikka olisi aiheuttanut valtavasti eripuraa kotona - ja minulla oli takapäivystäjät itsellä. 

Joissakin tilanteissa voi olla lapsensa omaishoitaja jolloin on oikeutettu palveluihin, mutta käytännössä siinä täytyy olla kehitysvammainen lapsi tai ainakin melkein. Myös monet yhdistykset järjestävät vertaistukitoimintaa ja retkiä. Lomajärjestöt tarjoavat lomia. Mulla oli tukiperhe, mutta nuori ei halunnut sinne ikinä vaan kiukutteli kaksi viikkoa ennen ja jälkeen näiden yökyläilyiden, en jaksanut riidellä aiheesta koko ajan, joten se jäi. Nyt lapsi on jo sen ikäinen, että pärjää kotona jonkin aikaa yksin, tosin pommittaa viesteillä koko ajan, jos en ole kotona. Ei hirveästi huvita mihinkään lähteä.

En usko sanaakaan tosta sepustuksesta.

Pitkäaikaisessa stressissä eläminen tekee tuota. Aivot menee pysyvästi rikki, myös hormonisäätely. Tulevaisuudessa sinulle on tiedossa verenpainetautia, diabetesta ja sydämen rytmihäiriöitä, suolistosairauksia, syöpää jos ei ole jo, mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Nämä on tutkittuja kroonisen stressin vaikutuksia ihmisen kehoon.

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaisessa stressissä eläminen tekee tuota. Aivot menee pysyvästi rikki, myös hormonisäätely. Tulevaisuudessa sinulle on tiedossa verenpainetautia, diabetesta ja sydämen rytmihäiriöitä, suolistosairauksia, syöpää jos ei ole jo, mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Nämä on tutkittuja kroonisen stressin vaikutuksia ihmisen kehoon.

Kuolema ei tunnu huonolta vaihtoehdolta.

Onko tuohon kotiintulovaiheeseen mitään lievityskeinoja? Voitko itse poistua paikalta ennen lapsen paluuta? Lapsi tulisi tyhjään kotiin ja saisi hetken olla itsekseen ja sinä väistäisit alkuriidan. Jätä vaikka välipala valmiiksi pöydälle ja tieto siitä, missä olet ja milloin tulet (tämä täytynee kertoa lapselle jo edellispäivänäkin). Käväiset tuossa välissä lyhyen happihyppelyn ja palaat kotiin mahdollisesti tyynempänä ja valmiina välttämään osaltasi riitelyn.

Yhteiskunta tosiaan ei tue tietyissä asioissa yhtään. Itsellä on sairaus johon ei saa vammaistukea, enkä saa sairauspäivärahaa tai eläkettä. En pysty tekemään töitä ja ainoa vaihtoehto on opiskella, ja siinäkin on ongelmia enkä pysty opiskelemaan vaaditussa tahdissa. Koko ajan pelko että joutuu takaisin "työttömäksi". Sori ohis