Milloin olet viimeksi itkenyt onnesta?

-

Taitaa olla täällä niin onnetonta porukkaa, ettei kukaan itke onnesta..?

En ikinä.

En ikinä minäkään.

Eilen valui kyyneleet odottamatta kun rupesin kuunteleen David Bowien 'A Reality Tour' livelevyä pitkästä aikaa (v.2003 Irlanti)
Ihan mahtavaa!

Toissa kesänä taisin tirauttaa muutaman kyyneleen, kun siskoni pääsi vihdoin opiskelemaan. Olin niiin ylpeä ja onnellinen siskon puolesta siinä hetkessä kun saimme tietää opiskelupaikasta :)

Miksi, ap itkit?

Minä itkin onnesta pari viikkoa sitten, parempi aamiaishetki Ruotsin risteilyllä valkoisella laivalla. Aurinko paistoi, meri kimmelsi ja rakkain ihminen istui siinä vastapäätä. Eli se koronakurimus oli poissa. Melkein 3 vuotta meni kotosalla. Kyllä sitä osaa hyviä hetkiä arvostaa, kun kohdalle sattuu. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi, ap itkit?

Panin AP:ta kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Eilen valui kyyneleet odottamatta kun rupesin kuunteleen David Bowien 'A Reality Tour' livelevyä pitkästä aikaa (v.2003 Irlanti)
Ihan mahtavaa!

Itkitkö kuitenkaan onnesta?

Itken usein tyhjästä, jos in kameroita kuvaamassa.

Mies työntyi aamulla peppuuni kun nukuin. Ensin itkin kivusta, mutta sitten lopulta onnesta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi, ap itkit?

Sain tietää, että tapaan syvästi rakastamani miehen pitkän tauon jälkeen.. 🥰
-Ap

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla täällä niin onnetonta porukkaa, ettei kukaan itke onnesta..?

*tasapainoista porukkaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi, ap itkit?

Sain tietää, että tapaan syvästi rakastamani miehen pitkän tauon jälkeen.. 🥰
-Ap

Ei hätää, kohta itket ihan eri syystä. Ja suollatte palstalle paskoja novelleja miehistä

Mikäli ap on nainen ja palstan vakkari, itkuu vaihtuu hyvin nopeasti ruikutuksensi miehistä.

Mulla vierähti eilen pari onnenkyyneltä, kun sain tietää, että mulle on vastoin odotuksia myönnetty työkyvyttömyyseläke, neljä vuotta roikuin löyhässä hirressä kuntoutustuella. Vieläkin on epäuskoinen olo, onko tämä unta. Ei ole paljoa ilonaiheita ollut viime vuosina, mutta joskus se aurinko paistaa risukasaankin.

En koskaan. 47 vuotta on mennyt, eikä siihen ole koskaan tullut ja/tai löytynyt mitään syytä, tai aihetta. Elämä on ollut pelkkää paskaa, kurjuutta, tuskaa, kiusaamis/traumakokemuksia, yksinäisyyttä ja menetyksiä koko elämän ajan. Enkä tiedä ja löydä yhtäkään syytä, miksi olen tullut tänne asti, ja ylipäätään olen enää täällä.

2 päivää sitten kun sain tiedon että ystäväni syöpä ei ollutkaan niin paha kuin aluksi vaikutti ja on hoidettavissa.

Tänään. Oon pitkään kärsinyt yksinäisyydestä, nyt minulla on poikaystävä ja ystäviä joiden kanssa olin vappupiknikillä. Viimeinkin! Niin monena vappuna olen haikeasti katsellut muiden hauskanpitoa, nyt pääsin itse osalliseksi! :) Sen ansiosta että olen nähnyt tosi paljon vaivaa opetellakseni miten ihmisten kanssa ollaan ja voitin ujouteni.