Mitä haluat tehdä (mahdollisten) omien lasten kanssa eri tavalla kuin vanhempasi tekivät?

Järjen, kohtuuden ja kukkaron rajoissa pyrin hankkimaan lapselle sellaisia asioita, joita lapsi haluaa. Ei siis tietenkään kuuta taivaalta, mutta jos kengät pitää joka tapauksessa ostaa, ja lapsi haluaa kengät X ja oma kukkaro niihin taipuu, niin ostetaan ne lapsen haluamat. Itse en oikeastaan koskaan saanut mitään mitä muilla oli ja vanhemmat siitä pilkkasi ja nöyryytti jos sellaisia kehtasi edes pyytää, omalleni en halua tuottaa samaa kokemusta. 

En aio ikinä vaatia, että lapsen pitäisi olla minulle kiitollinen pelkästä olemassaolostaan ja uhrauksista, joita olen lasteni vuoksi tehnyt. Minä halusin lapsia, lapset eivät valinneet syntyä minulle, piste. 

Yksinkertaista. Aivan kaiken. Ja olen tehnytkin.

Yrittäisin opettaa hänet tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitaan. Samoin sosiaaliset taidot ei olleet kahden erakoituvan aikuisen ainoalle lapselle itsestäänselvyys vaan opettelen ne tarkemmin aikuisiällä. Toki perus käyttäytymistavat opetettiin, mutta siihen se jäikin.

Yrittäisin ottaa huomioon lapsen tunteet ja antaa niille arvoa, vaikka olisi omiakin tunnemyrskyjä käynnissä. Äitini oli monella tavalla hyvä äiti, mutta oli niin omien tunteidensa vietävänä, että opin lapsena asettamaan äidin tunteet aina omieni edelle. Ei ole ehkä hirveän hyvä, että alle kymmenenvuotias jatkuvasti patoaa omaa suruaan ja tunteitaan, jottei aiheuttaisi huolta äidille.

En hakkaisi - enkä hakannut - raamatulla päähän.

En latistaisi lapsen viatonta intoa yksinkertaisista asioista. Muistan edelleen elävästi, kunka menin selittämään äidille omasta mielestäni tosi kivaa juttua (minkä isän äiti oli kertonut minulle, mitä olin niin pienenä sanonut ja tehnyt jo edesmenneen ukkini kanssa. En muista ukkiani, olin niin pieni ukin kuollessa)

Äidin vastaus oli tympeällä äänensävyllä "Aijaa" ja sitten kommenttia siitä kuinka mummo oli sen asian minulle kertonut. Se häpeän tunne oli niin voimakas, että muistan sen edelleen.

Muitakin juttuja on ollut, että lapsuudessa olen kertonut äidille asioita ja sitten äiti osoittanut selvästi kuinka ei tippaakaan kiinnosta.

Edelleenkin mietin usein todella pitkään, ennen kuin kerron kenellekään paljoa elämästäni. Etenkin asiat, joista itse olen innoissani, pyrin piilottamaan todella pitkälti ja patoan sen innon sisälleni. Koska olen oppinut äidilleni juttuja kertoessa että minun juttuni "eivät kiinnosta ketään".

Ymmärrän, että äiti on varmasti ollut väsynyt töiden, kodin, koirien ja kahden lapsen kanssa (olen se vanhempi lapsi), kun isällä ollut reissutyö eikä lasten- ja kodinhoito ole isää kiinnostanut. Korkeintaan vaihtanut vaippoja lapselle sen aikaa, kun äiti ollut synnytyksen jäljiltä sairaalavuoteenomana päiviä.

Silti, vaikka kuinka väsynyt olisin, haluaisin antaa lapselle kokemuksen siitä, että hänelle tärkeät asiat ovat merkityksellisiä, ihan sama vaikka itsestä ne tuntuvat turhilta. En halua lapselle tällaista ongelmaa sosiaalisissa suhteissa etenkään itseni takia.

Kehua, kehua, kehua. Sanoa että kaikkea voi kokeilla ja tavoitella. Kertoa että rakastan.

Vierailija kirjoitti:

En latistaisi lapsen viatonta intoa yksinkertaisista asioista. Muistan edelleen elävästi, kunka menin selittämään äidille omasta mielestäni tosi kivaa juttua (minkä isän äiti oli kertonut minulle, mitä olin niin pienenä sanonut ja tehnyt jo edesmenneen ukkini kanssa. En muista ukkiani, olin niin pieni ukin kuollessa)
Äidin vastaus oli tympeällä äänensävyllä "Aijaa" ja sitten kommenttia siitä kuinka mummo oli sen asian minulle kertonut. Se häpeän tunne oli niin voimakas, että muistan sen edelleen.
Muitakin juttuja on ollut, että lapsuudessa olen kertonut äidille asioita ja sitten äiti osoittanut selvästi kuinka ei tippaakaan kiinnosta.
Edelleenkin mietin usein todella pitkään, ennen kuin kerron kenellekään paljoa elämästäni. Etenkin asiat, joista itse olen innoissani, pyrin piilottamaan todella pitkälti ja patoan sen innon sisälleni. Koska olen oppinut äidilleni juttuja kertoessa että minun juttuni "eivät kiinnosta ketään".
Ymmärrän, että äiti on varmasti ollut väsynyt töiden, kodin, koirien ja kahden lapsen kanssa (olen se vanhempi lapsi), kun isällä ollut reissutyö eikä lasten- ja kodinhoito ole isää kiinnostanut. Korkeintaan vaihtanut vaippoja lapselle sen aikaa, kun äiti ollut synnytyksen jäljiltä sairaalavuoteenomana päiviä.
Silti, vaikka kuinka väsynyt olisin, haluaisin antaa lapselle kokemuksen siitä, että hänelle tärkeät asiat ovat merkityksellisiä, ihan sama vaikka itsestä ne tuntuvat turhilta. En halua lapselle tällaista ongelmaa sosiaalisissa suhteissa etenkään itseni takia.

Muistan myös pienenä nukkumaanmenot, kun olisin kaivannut yksinkertaisesti vanhempien läheisyyttä ja kirjaimellisesti roikuin nukuttamassa olevan vanhemman kädessä ja jalassa vanhemman ollessa lähdössä huoneestani. Läheisyyden sijaan otteeni irrotettiin ja käskettiin vain alkaa nukkumaan, vanhemmat lähtivät katsomaan televisiota.

Joo, varmaan se on ollut jokin unikoulu jotta oppisi nukkumaan yksin, mutta sen muistelu aiheuttaa edelleen ikäviä yksin jäämisen tunteita. Pyysin vanhemmiltani sitten lopulta sellaista 1,5 metriä pitkää pehmolelukäärmettä, koska yöllä tulee kylmä jos käyttää peittoa halattavana möykkynä. Sitten halasin pehmokäärmettä aina peiton alla öisin.

Jos joskus on omia lapsia ja tällaista samankaltaisuutta ilmenee, haluan etsiä siihen muita ratkaisuja. Edelleen tuntuu siltä, että olen jäänyt paljosta läheisyydestä paitsi. Olinkin sittemmin aina itsenäinen lapsi joka halusi asiat hoitaa itse ja täysi-ikäistyttyäni olin onnellinen että sain kaiken päätäntävallan itselle. Kääntöpuolena tässä on se, ettei vanhempien ajattelu herätä sen kummempia tunteita suuntaan taikka toiseen enkä oikein halua olla pakollista enempää yhteyksissä. Äidin vanhemmat ovat oikeastaan läheisempiä minulle, herättää enemmän lämpimiä tunteita. En todellakaan näe itseäni tulevaisuudessa hyysäämässä vanhempiani, kun iän tuomia kremppoja ja vaivoja alkaa esiintymään yhä enemmän.