Keinot alkaa loppua uhmiksen kanssa, apua ov

On se vaan niin pirun hankalaa ja välillä pelottaa, että miten pärjään myöhemmin, jos jo 2,5v kanssa on näin vaikeaa.

Ja mulla on kaikesta huolimatta vielä vauvakuume, haluaisin kolmannen ja viimeisen lapsen viimeistään alkuvuodesta 2008. Mutta lähteekö homma sitten käsistä täysin? Sekoanko?

Itselläni avuksi on ollut lisäksi, että teen päivistä kiireettömiä ja stressittömiä. Sopivasti ohjelmaa, ettei esikoinen turhaudu, mutta ei sellaisia menoja, joihin täytyy ehtiä tiettyyn aikaan ja kiirehtiä. Lapsi huomaa kiireen ja tilaisuutensa kiukutteluun. Esim. kauppareissut ym. missä esikoisen pitäisi pysyä äidin vauhdissa ja käyttäytyä nätisti jätän suosiolla iltoihin ja menen yksin tai kahdestaan, mutta kiireettä esikoisen/vauvan kanssa.



Muutenkin yritän itsekin olla joustava: ei väkisin ulos, jos hyvät leikit on kesken sisällä. Luovuin aika pian esikoisen päiväunista (n. 2,5-vuotiaana en enää pakolla vienyt nukkumaan) kun päiväunille meneminen raastoi kaikkien hermoja.



Yritän myös selittää esikoiselle, kuinka pikkusiskosta kasvaa hänelle leikkikaveri, mutta siskon täytyy vielä oppia, kuinka leikitään yhdessä. Kannustan esikoista opettamaan siskolle, kuinka lainataan leluja, silitetään nätisti, ym. Esikoinen tuntee ylpeyttä, kun osaa yhteispelin säännöt ja antaa leikkien sotkemiset paremmin anteeksi, kun selitän, että sisko haluaa kovasti leikkiä hänen kanssaan, mutta ei ihan vielä osaa.

Siitä ei tositilanteessa ole apua, mutta tiedät ettet ole yksin. Meillä nuo ajat ovat jo onnellisesti takanapäin (usko pois, tilanne helpottaa aikanaan vaikka siltä ei tunnukaan). Meillä poika oli aivan mahdoton tuossa 2-4v. iässä. Vauhtia oli kuin pienessä kylässä, puhe ei tehonnut ja huudettua tuli valitettavan usein, tukistinkin lasta muutaman kerran, mutta onneksi edes sen ymmärsin lopettaa. Meillä lapsi alkoi pelätä minua ja tukistaminen aiheutti vain suuremman sähläyksen itkuineen. Eli pääasia on mielestäni se, että kiinni ei aikuinen saa käydä. Toivottavasti olet viisaampi kuin minä aikoinaan.



Tulee mieleeni, että onko sinun mahdollista viettää kahdenkeskeistä aikaa isomman lapsen kanssa? Käydä uimahallissa, puistossa, lukea sylikkäin, tehdä kotitöitä yhdessä? Siis ihan kahdestaan, vain te kaksi. Voisiko isä hoitaa vauvaa silloin? Tai isovanhemmat? Isompi saisi näin tankattua itselleen äidin huomiota ja toisaalta itse saisit nauttia esikoisen seurasta. Ettei yhdessäolonne olisi vain yhtä kieltämistä ja jäähyilyä, vaikka nekin toki kuuluvat tavalliseen arkeen.



Onko lähistöllä tuttuja, joilla olisi samanikäisiä lapsia? Voisiko heitä kutsua kylään tai mennä puistoon joukolla?



Tässä muutamia ajatuksia, hyvää syksyä!

ja oletko katsonut Supernannya? Sen ohjeet tuntuu tepsivan. Huonolle kaytokselle mahdollisimman vahan huomiota ja pienellekin kiltisti ololle ihan ylenpalttista kiitosta. Ongelma vaan on siina etta taytyy olla todella tiukka siina etta seuraukset on AINA samat, vaikka sata kertaa. Jos kerran annat periksi, saat alottaa koko rumban alusta.



Jos vaan on mahdollista, yrita antaa uhmikselle omaa aikaa ilman vauvaa niin paljon kun mahdollista, ja muina aikoina yrita saada hanet mukaan vauvan hoitoon, vaikka se sitten hidastaakin hommia.

..joten yksin et ole. Tunnistin erityisesti tuon, että itsellä meinaa hermokäyrä nousta turhan korkealle jo siinä vaiheessa, kun lapsen käytös vasta enteilee huonompaa. Ja silloin peli on jo käytännössä menetetty, koska vanhemman järkevät keinot hiipuvat omaan kiukkuun. Näin ainakin minulla.



Aiemmat vastaajat ovat antaneet tosi hyviä neuvoja. Lisään vielä yhden omani (tai jostain opitun, mutta jokatapauksessa meillä toimivaksi osoittautuneen). Kun havaitsen, että esikoinen on aloittamassa huomionhakusählingin, koitan tietoisesti katsoa muualle. Samalla hoen itselleni (no ääneti tietysti, mutta kuitenkin), että älä lähde tähän mukaan, ole fiksumpi. Ja kas kummaa, jos pystyn tähän, olen jo ns. niskan päällä. Voin sivuuttaa neutraalisti lapsen kohelluksen ja keskityä odottamaan, kun tekee jotain vähänkin kehumisen arvoista. Harjoittelu on minullakin kesken, mutta vähä vähältä olen oppimassa tämän ' leikin' jujua. Ja se on ainakin minulla se, etten provosoidu itse.



Sitten tuli vielä sellainen mieleen, että löytäisitköhän jotain mukavaa sisarusten välille? Tyyliin ' Huomaatko, miten vauva tykkää, kun hymyilet sille?'

sillä alkaa helpottaa.

On rauhoittunut ja lopulta vaan levännyt sylissä. Pikkuveljen kiusaamiset on (siltä päivältä) loppunut. Siinä lapsi saa ainakin turvalliset rajat ja sitä huomiota ja syliä, mitä todennäköisesti hakeekin. Raivo on vaan ihan järkyttävää. Meillä kestää noin vartin nää " sylittelyt" .