Onko vanhuus yhtä ja samaa vai onko siinäkin eri vaiheita?

Elämässä ylipäätään on eri vaiheita ja ne vaiheet vaihtelee ihan yksilöittäin. Jollakin on myös eri vaiheita vanhuudessa toisilla ei sitä vanhuuden vaihetta ensinkään.

Vanhuus on nykäyksittäin etenevää rappeutumista. Monella etenkin 80 vuotta on raja, jossa vanheneminen näkyy voimalla. Kausia ei ole määritelty, koska ikäluokka ei kulje kaikki niiden läpi.

Vanhuus on tasapaksua .Jos ei itse tee jotain elämän eteen voi helposti kyllästyä ja se vanhettaa.

Ajattelin viettää vanhuuteni animea katsoen ja mangaa lukien, ja haaveillen komeista anime-hunkseista.

Kanaria/sauvakävelyvaihe, jopa kahteen kauppaan samalla reissulla -vaihe, neljän seinän sisällä -vaihe, nojatuolivaihe ja sänkyvaihe.

Kehon ja aistien rappeutuminen tapahtuu pikkuhiljaa.

Vanheneminen on hyvin yksilöllistä ilman erityisiä, kroonisia sairauksiakin; joku on aktiivinen eläjä vielä 8-kymppisenä, toinen lähinnä köpöttelee kotonaan sängyn, keittiön ja vessan väliä. Pitkäaikaissairaudet tietysti verottavat elinvoimia monella tapaa, ja usein edistävät raihnaisuuden kokemusta.

Luin juuri Pirkko Lahden haastattelun. Hän on psykologi, oli töissä Suomen Mielenterveysseurassa. Hän käy aamuisin avantouimassa, hiihtää, kirjoittaa, tekee puhujakeikkoja ja tapaa asiakkaitaan (terapiapotilaita). Pirkolla on vielä erikoisia matkustushaaveitakin, jotka korona torppasi. Pirkko Lahti on80 v.

Vanhuus on joko hidasta tai nopeaa rappeutumista. Vanhuksen yleiskunto ja toimintakyky laskee, fyysinen terveys heikkenee, muisti ja henkiset kyvyt heikkenevät ja tulee erilaisia rajoitteita, vaivoja ja sairauksia. Joillakin vanhuksilla terveys ja toimintakyky säilyy pitempään kuin toisilla.

Muistisairaus ja liikuntakyvyn menettäminen olisi pahinta. Vanhuudessa on pahinta, että ei pysty tekemään itse asioita omatoimisesti ja voi joutua täysin muitten avun varaan. Vanhuus on raihnaisuutta, sairauksia, pelottavaa ja kamalaa!

Vierailija kirjoitti:

Kanaria/sauvakävelyvaihe, jopa kahteen kauppaan samalla reissulla -vaihe, neljän seinän sisällä -vaihe, nojatuolivaihe ja sänkyvaihe.

Jollakin se voi mennä noin.

Oma äitini kuoli 94-vuotiaana hyvin äkkiseltään. Edellisenä päivänä hän oli kävellyt lumipyryssä kaupungin keskustaan kaupoille, kuten teki lähes päivittäin, ihan kuntoilun vuoksi. Edellisviikolla mm. leiponut ison satsin karjalanpiirakoita myyjäisiin.

Huimausta oli ollut ajoittain, ja kuolinsyy oli aivoverenvuoto.

Äidilläni oli aina nuorempana ollut korkea verenpaine, mutta se laski vanhuudessa.

Äitini ei koskaan käynyt ulkomailla, ei sauvakävellyt tai vesijumpannut. Oli aina liikkeessä, semmoinen hääräilijä.

Siinä 40 ikävuoden kohdalla se jyrkempi alamäki alkaa.

Näkö alkaa ensin heiketä. Ei näe pimeällä. Ei näe lähelle, alle 20cm olevat esineet on sumua. Ei näe samoilla laseilla lähelle ja kauas, edes monitehoilla.

Kropassa alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Selkää särkee aamuisin. Peräpukamat särkee välillä. Joku ihme paikka kipeutyy ja vaikka käsi ei nouse kuukauteen yli hartialinjan. Semmosia ihme vaivoja, joita ei nuorena ollut.

Suomessa 58-vuotiaalla miehistä on keskimäärin puolella elämää vakavasti haittaava vamma tai sairaus. Tuo on se raja, missä alkaa puolet olla enemmän sohva/sänky-lojuntaan kykeneviä. Ei kannata suunnitella tekevänsä enää tuota vanhempana mitään fyysistä.

Se on sitten säkästä kiinni, kauanko sängyssä lojuu elämän loppuaikoina. Vuoden. Vuosikymmenen. Ehkä armeliainta olisi dementoitua, niin ei itse tajuaisi alennustilaansa ja toivottomuuttaan.