Lue keskustelun säännöt.
Onnistun viimein laihtumaan. En melkein tunnista itseäni peilistä ja tuntuu hyvin oudolta, onko muilla kokemusta?
07.04.2022 |
Olen nyt 30. Koko aikuisikäni olen ollut ylipainoinen ja nyt viimein laihdutus näyttää onnistuvan ja se on todella toivottua ja odotettua. Mutta henkinen puoli heittelee kun näen itseni peilistä. Kuva on aivan vieras, tuntematon muukalainen, kuin ilmestynyt tyhjästä ilman aiempaa elämää. En siis ole nähnyt itseäni normaalipainoisena aikuisena ennen. Onko muilla kokemuksia tällaisesta?
Kommentit (19)
Olin lapsena pullukka. Teininä alkoi syömishäiriökierre jolloin laihduin ja lihoin, laihduin ja lihoin ja laihduin taas.
Nyt olen pari kolme vuotta saanut syömiset ja painon suht tasapainoon ja normalisoitumaan ja pidän itseäni edelleen pullukkana, olen nyt 34 vuotias.
Joskus hypistelen ja ihmettelen kovasti edelleen vaatteitani, nehän on ihan pikkuisia, hoikan ihmisen vaatteita, oonko mä tosiaan tuon kokoinen, mahdunko mä tosiaan niihin?
Se on kummallista, miten mieli ei osaa hyväksyä ulkomuotoa tai ajatella sitä positiivisena tai kauniina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu. Pikkuhiljaa totut uuteen muotoon ja uusiin mittasuhteisiin. Laihtunut keho tuntuu aluksi oudon pieneltä ja vieraalta, mutta pikku hiljaa tavallaan asettuu siihen uudestaan, ja omakuva alkaa vastata peilikuvaa.
Minun silmät sillä on, ja hiukset. Minulla olisi ollut ensi viikolla kampaaja mutta peruin sen kun pelkäsin että sekoan pahemmin.
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena pullukka. Teininä alkoi syömishäiriökierre jolloin laihduin ja lihoin, laihduin ja lihoin ja laihduin taas.
Nyt olen pari kolme vuotta saanut syömiset ja painon suht tasapainoon ja normalisoitumaan ja pidän itseäni edelleen pullukkana, olen nyt 34 vuotias.
Joskus hypistelen ja ihmettelen kovasti edelleen vaatteitani, nehän on ihan pikkuisia, hoikan ihmisen vaatteita, oonko mä tosiaan tuon kokoinen, mahdunko mä tosiaan niihin?
Se on kummallista, miten mieli ei osaa hyväksyä ulkomuotoa tai ajatella sitä positiivisena tai kauniina.
Kävin kirpputorilla äitini kanssa muutama viikko sitten ja huomasin aivan upean takin erittäin halpaan hintaan. Otin sen henkarissa käteeni ihaillakseni ja haaveilin että tällaisiin minäkin pukeudun sitten joskus. Sanoin äidilleni että on upea, mutta en hommaa enää yhtään tavoitevaatetta käytettäväksi "sitten joskus". Äiti skäski kokeilla päälle.
Se takki oli liian väljä minulle.
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena pullukka. Teininä alkoi syömishäiriökierre jolloin laihduin ja lihoin, laihduin ja lihoin ja laihduin taas.
Nyt olen pari kolme vuotta saanut syömiset ja painon suht tasapainoon ja normalisoitumaan ja pidän itseäni edelleen pullukkana, olen nyt 34 vuotias.
Joskus hypistelen ja ihmettelen kovasti edelleen vaatteitani, nehän on ihan pikkuisia, hoikan ihmisen vaatteita, oonko mä tosiaan tuon kokoinen, mahdunko mä tosiaan niihin?
Se on kummallista, miten mieli ei osaa hyväksyä ulkomuotoa tai ajatella sitä positiivisena tai kauniina.
Itse olin lapsena laiha, vaikka söin enemmän kuin moni muu ikäiseni. Sitten kun pääsin murrosikään ja sain vähän muotoja, se kai ahdisti. Oma kroppa tuntui vieraalta. Sairastuin anoreksiaan ja nyt 10 vuotta mennyt syömishäiriön kanssa kamppaillessa.
Samaistun paljon tuohon viestiisi. Kehonkuvani on totaalisen vääristynyt ja sen tiedostan itsekin. Ilman terapiaa siitä en tule toipumaan. Juurikin nuo ajatukset "mahdunko muka tosiaan tuohon vaatteeseen" jne. ovat tuttuja. Näen vaatteen kokolapusta, että olen keskimäärin kokoa S, mutta joskus valitsen vaikkapa koon L, kun se todellinen oma koko tuntuu niin absurdilta.
Kävin aikoinaan hetken aikaa psykofyysisessä fysioterapiassa ja siellä terapeutti teki minulle testejä, esim; mittaa langasta sellainen pätkä minkä uskot vastaavan omaa vyötärönympärystäsi. Silloin viimeistään tajusin, kuinka vinoutunut kehonkuvani on. Saatoin kertoa kolmella sen mitan, mitä se todellisuudessa oli.
Tsemppiä sinulle. ❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena pullukka. Teininä alkoi syömishäiriökierre jolloin laihduin ja lihoin, laihduin ja lihoin ja laihduin taas.
Nyt olen pari kolme vuotta saanut syömiset ja painon suht tasapainoon ja normalisoitumaan ja pidän itseäni edelleen pullukkana, olen nyt 34 vuotias.
Joskus hypistelen ja ihmettelen kovasti edelleen vaatteitani, nehän on ihan pikkuisia, hoikan ihmisen vaatteita, oonko mä tosiaan tuon kokoinen, mahdunko mä tosiaan niihin?
Se on kummallista, miten mieli ei osaa hyväksyä ulkomuotoa tai ajatella sitä positiivisena tai kauniina.Itse olin lapsena laiha, vaikka söin enemmän kuin moni muu ikäiseni. Sitten kun pääsin murrosikään ja sain vähän muotoja, se kai ahdisti. Oma kroppa tuntui vieraalta. Sairastuin anoreksiaan ja nyt 10 vuotta mennyt syömishäiriön kanssa kamppaillessa.
Samaistun paljon tuohon viestiisi. Kehonkuvani on totaalisen vääristynyt ja sen tiedostan itsekin. Ilman terapiaa siitä en tule toipumaan. Juurikin nuo ajatukset "mahdunko muka tosiaan tuohon vaatteeseen" jne. ovat tuttuja. Näen vaatteen kokolapusta, että olen keskimäärin kokoa S, mutta joskus valitsen vaikkapa koon L, kun se todellinen oma koko tuntuu niin absurdilta.
Kävin aikoinaan hetken aikaa psykofyysisessä fysioterapiassa ja siellä terapeutti teki minulle testejä, esim; mittaa langasta sellainen pätkä minkä uskot vastaavan omaa vyötärönympärystäsi. Silloin viimeistään tajusin, kuinka vinoutunut kehonkuvani on. Saatoin kertoa kolmella sen mitan, mitä se todellisuudessa oli.
Tsemppiä sinulle. ❤️
Että tällaisia on joskus terapeutinkin kanssa ratkottu. Ei pelkästään lohdullinen tieto, vaikka hienoa että olet saanut avun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siihen totu vuosissakaan. Kauhistelen aina, että miten minun pitäisi saada näin pieni vaate päälleni kun olen tilannut jotain uutta. Ihan lasten kokoa. Ja sitten laitan sen päälleni ja jotenkin vain se syö minut. Ja en ymmärrä miten mahdun siihen. Eilen katselin peilikuvaani laitettuani pitkästä aikaa lisäkkeet hiuksiini. Sieltähän se kauniiden ja rohkeiden Brooke nelikymppisenä katsoi. Minulla on hieman eri muistikuvat omasta ulkonäöstäni eikä ne ole mitenkään imartelevia. Siinä peilikuvaani katsoessa vain mietin, että olisinpa tuon näköinen. Haluaisin olla tuo ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni tavallaan sama fiilis, mutta en ole kuitenkaan normaalipainossa bmi:n mukaan. Oikeastaan en ole ollut koko aikuisiällä. Silti vaatteet ovat pääsääntöisesti s-m kokoa housut kokoa 40. Todella vaikea omaksua omia mittasuhteita, kun vaaka sanoo läski, kuten myös oma mieli, mutta vaatekoot ja muut ihmiset sanoo muuta. Varsinkaan miehet ei ole koskaan tajunneet kun olen sanonut etten ole hoikka. Ovat ihmeissään ja väittävät muuta. Olen sittemmin alkanut vältellä vaakaa, koska se painomäärä saa aina mielen matalaksi.
Ja siis tiedostan itsekin että hoikka en ole, mutta vaikea ajatella etten olisi ainakin pullukka.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tavallaan sama fiilis, mutta en ole kuitenkaan normaalipainossa bmi:n mukaan. Oikeastaan en ole ollut koko aikuisiällä. Silti vaatteet ovat pääsääntöisesti s-m kokoa housut kokoa 40. Todella vaikea omaksua omia mittasuhteita, kun vaaka sanoo läski, kuten myös oma mieli, mutta vaatekoot ja muut ihmiset sanoo muuta. Varsinkaan miehet ei ole koskaan tajunneet kun olen sanonut etten ole hoikka. Ovat ihmeissään ja väittävät muuta. Olen sittemmin alkanut vältellä vaakaa, koska se painomäärä saa aina mielen matalaksi.
Ja siis tiedostan itsekin että hoikka en ole, mutta vaikea ajatella etten olisi ainakin pullukka.
Niin ja siis mahdun yksiin 9-v tyttöni koon 146-152 college-housuihin. Eli en voi kovin iso olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laihdutin 30kg ja sitten tuli kutsu sukulaisen juhliin, menimme sinne ja monet sanoivat minulle miten paljon olen laihtunut. Jonkun ajan kuluttua näin valokuvia juhlista, eräässä kuvassa oli mieheni vieressä selin pitkä hoikka nainen, ihmettelin kuka tuo nainen on (en onneksi sanonut sitä ääneen!) seuraavassa kuvassa nainen oli kasvot näkyvissä ja tajusin että sehän olen minä! Pikku hiljaa aloin tajuamaan että minä olen hoikka mutta varsinkin vaateostoksilla oli vaikeaa kun aina ajattelin ettei nuo minulle mahdu. Onnittelut ap laihdutuksen onnistumisesta ja nauti uudesta ulkonäöstäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan.
Minua oikeasti kummastuttaa ja pelottaa tämä tilanne. Kuka se henkilö peilissä on? Miksi hän on kylpyhuoneessani? Miksi hän on työpaikallani, miksi hän kävelyttää koiraani? Ja miksi minä joka tätä silmieni takaa katselen, en näe itseäni peilissä, vaikka juttelen työkavereilleni, ystävilleni, sukulaisilleni?
Toivottavasti ajan kanssa tottuu ja järkiintyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nostan.
Minua oikeasti kummastuttaa ja pelottaa tämä tilanne. Kuka se henkilö peilissä on? Miksi hän on kylpyhuoneessani? Miksi hän on työpaikallani, miksi hän kävelyttää koiraani? Ja miksi minä joka tätä silmieni takaa katselen, en näe itseäni peilissä, vaikka juttelen työkavereilleni, ystävilleni, sukulaisilleni?
Tuo on lievemmässä muodossa kehodysforiaa, sitä samaa mitä on transsukupuolisilla. Aivot ei pysty käsittelemään peilistä näkyvää kuvaa ja yhdistämään sitä itseemme. Vaikka elämme itsemme kanssa koko elämämme niin olemme ainoita ihmisiä jotka ei ole ikinä nähnyt sitä ihmistä jota kutsumme minäksi. Olemme täysin apuvälineiden varassa sen suhteen miltä näytämme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nostan.
Minua oikeasti kummastuttaa ja pelottaa tämä tilanne. Kuka se henkilö peilissä on? Miksi hän on kylpyhuoneessani? Miksi hän on työpaikallani, miksi hän kävelyttää koiraani? Ja miksi minä joka tätä silmieni takaa katselen, en näe itseäni peilissä, vaikka juttelen työkavereilleni, ystävilleni, sukulaisilleni?
Tuo on lievemmässä muodossa kehodysforiaa, sitä samaa mitä on transsukupuolisilla. Aivot ei pysty käsittelemään peilistä näkyvää kuvaa ja yhdistämään sitä itseemme. Vaikka elämme itsemme kanssa koko elämämme niin olemme ainoita ihmisiä jotka ei ole ikinä nähnyt sitä ihmistä jota kutsumme minäksi. Olemme täysin apuvälineiden varassa sen suhteen miltä näytämme.
Kyllä, apuvälineiden ja muiden ihmisten palautteen varassa. Muiden sanomiset ne vasta järjettömiä on ja vaihtelee laidasta laitaan. Viikon sisällä voi joutua kuulemaan ulkonäöstään vastakkaiset mielipiteet kuten minä, toisen mielestä läski ja toisen mielestä kurjan laiha. Olen normaalipainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nostan.
Minua oikeasti kummastuttaa ja pelottaa tämä tilanne. Kuka se henkilö peilissä on? Miksi hän on kylpyhuoneessani? Miksi hän on työpaikallani, miksi hän kävelyttää koiraani? Ja miksi minä joka tätä silmieni takaa katselen, en näe itseäni peilissä, vaikka juttelen työkavereilleni, ystävilleni, sukulaisilleni?
Tuo on lievemmässä muodossa kehodysforiaa, sitä samaa mitä on transsukupuolisilla. Aivot ei pysty käsittelemään peilistä näkyvää kuvaa ja yhdistämään sitä itseemme. Vaikka elämme itsemme kanssa koko elämämme niin olemme ainoita ihmisiä jotka ei ole ikinä nähnyt sitä ihmistä jota kutsumme minäksi. Olemme täysin apuvälineiden varassa sen suhteen miltä näytämme.
Kyllä, apuvälineiden ja muiden ihmisten palautteen varassa. Muiden sanomiset ne vasta järjettömiä on ja vaihtelee laidasta laitaan. Viikon sisällä voi joutua kuulemaan ulkonäöstään vastakkaiset mielipiteet kuten minä, toisen mielestä läski ja toisen mielestä kurjan laiha. Olen normaalipainoinen.
Tuollaiset kommentit kertoo enemmänkin sen ihmisen suhteesta omaan kehoonsa kuin faktoja vallitsevista asiantiloista. Täytyy muistaa että kommentteja jakavilla ihmisillä saattaa olla myös itsellään ongelmia oman kehonkuvansa suhteen ja heijastavat näin ulospäin omaa kehonkuvaansa.
En ole ikinä ollut ylipainoinen. Mutta painoni on vaihdellut normaalipainon ylärajoilta lievästi alipainoiseen 20 vuoden sisällä, eli mahtuuhan tuohonkin yli 15 kiloa vaihtelua. Nyt muutaman vuoden paino normaali ja olen kai hoikka (?), silti koen itseni hieman pulleana.
Exällä oli 4-vuotias tytär, jonka paitoja joskus pidin. Vasta ostin 150 cm pikkupöksyjä lastenosastolta.
Joskus poikaystävä näyttää mulle kuvia itsestäni, jotka on hänen mielestään tosi nättejä. Katson niitä ja ihmettelen, onko tuo tosiaan minä. Niissä näytän hoikalta ja itseasiassa todella kauniilta!
Oma katsomus ja kokemus ei vaan vastaa sitä yhtään.
En tiedä minkälainen terapia sen omakuvan sit saisi vastaamaan todellisuutta. Ja toisaalta pelkään, että jos alan näkemään itseni kuten muut niin ylpistyn liikaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena pullukka. Teininä alkoi syömishäiriökierre jolloin laihduin ja lihoin, laihduin ja lihoin ja laihduin taas.
Nyt olen pari kolme vuotta saanut syömiset ja painon suht tasapainoon ja normalisoitumaan ja pidän itseäni edelleen pullukkana, olen nyt 34 vuotias.
Joskus hypistelen ja ihmettelen kovasti edelleen vaatteitani, nehän on ihan pikkuisia, hoikan ihmisen vaatteita, oonko mä tosiaan tuon kokoinen, mahdunko mä tosiaan niihin?
Se on kummallista, miten mieli ei osaa hyväksyä ulkomuotoa tai ajatella sitä positiivisena tai kauniina.Kävin kirpputorilla äitini kanssa muutama viikko sitten ja huomasin aivan upean takin erittäin halpaan hintaan. Otin sen henkarissa käteeni ihaillakseni ja haaveilin että tällaisiin minäkin pukeudun sitten joskus. Sanoin äidilleni että on upea, mutta en hommaa enää yhtään tavoitevaatetta käytettäväksi "sitten joskus". Äiti skäski kokeilla päälle.
Se takki oli liian väljä minulle.
Mulla ei ole kokemusta kuin toiseen suuntaan ja vielä useamman vuodenkaan jälkeen en osaa valkata rekistä itselleni sopivaa kokoa vaan jos nappaan vaatteesta XL-koon, niin se näyttää aina ihan järkyn isolta ja sitten otan sovitukseen M- ja L-kokoiset jotka on liian pieniä. Pahimmillaan on käynyt niin, että olen joutunutkin hakemaan XXL-koon joka sitten on vasta "oman kokoinen" vaikka tietenkin liki poikkeuksetta näytän siinä koossa ihan superisolta (jota siis olenkin), mutta koska mieli ei tätä omaa olomuotoa pysty hyväksymään niin vaate jää hankkimatta, koska se "lihottaa".
Ja sama sitten verkkokauppojen kanssa vaikka sieltä osaan jo ottaa oman koon. Tilaan jotain josta on ihan selkeä mielikuva miltä se päällä näyttää ja kun avaan paketin, niin ekaksi järkytyn vaatteen suuresta koosta ja harmittelen kuinka tämä pitää nyt sitten vaihtaa pienempään, mutta sovittaessa huomaan ettei se ole tippaakaan liian iso vaan korkeintaan päinvastoin. Ja luonnollisestikaan vaate ei näytä päällä yhtään siltä miltä tilatessa ajatteli. Enää en tilaa mitään ellei siis ole aivan pakko ja kiitos korona-ajan näitä "pakkoja" ei oikeastaan ole.
Ainakin näin päin oman nykyisen kokoluokan ymmärtäminen/hyväksyminen/tunnistaminen tuntuu olevan tekemätön paikka.
Juu. Pikkuhiljaa totut uuteen muotoon ja uusiin mittasuhteisiin. Laihtunut keho tuntuu aluksi oudon pieneltä ja vieraalta, mutta pikku hiljaa tavallaan asettuu siihen uudestaan, ja omakuva alkaa vastata peilikuvaa.